Urheilijat ja syömishäiriöt – mitä tapahtuu urheilu-uran jälkeen?

Syömishäiriöiden on jo pitkään tiedetty vaivaavan urheilijoita sekä harrastelu- että kilpatasolla. Urheiluanoreksia ja kilpailuja edeltäneen painonpudotuksen jälkeinen ahminta on ollut pitkään tiedossa ja siitä on puhuttu melko paljon. Urheilu-uran jälkeen ilmenevät syömisvaikeudet ovat kuitenkin olleet esillä selvästi vähemmän.

Syömishäiriökeskuksen terapiayksikössä on vuosien varrella havaittu, että urheilijat saattavat löytää itsensä melko eksyksistä urheilu-uran jälkeen. Kun lapsuudesta saakka elämää hallinnut harjoittelu jää pois ja pitäisi asettua elämään ilman ammattimaista harjoittelua, monille tulee yllätyksenä, kuinka suuri elämänmuutos onkaan kyseessä.

Entinen urheilija saattaa huomata, että sopivia ruokamääriä voi olla vaikeaa hahmottaa liikunnan vähentyessä. Toisille tämä aiheuttaa suuren huolen lihomisesta ja saattaa jopa johtaa syömisongelmiin, jotka voivat puolestaan johtaa syömishäiriöihin. Toisilla ilmenee myös hankaluuksia hahmottaa yleistä elämänhallintaa, jolloin omien asioiden hoitaminen saattaa tuottaa yllättäviä vaikeuksia. Joukkueurheilija puolestaan saattaa huomata, että hänen on vaikea löytää puheenaiheita oman lajin ulkopuolelta, joten uusien sosiaalisten suhteiden luominen voi tuntua haastavalta.

Syömishäiriökeskuksessa on havaittu urheilijoiden valmennuksesta puuttuvan urheilun jälkeiseen elämänvaiheeseen siirtymiseen valmistautuminen. Joskus näyttää jopa siltä, että urheilija jää ikään kuin heitteille lopettaessaan uransa. Uran aikana hänellä on ollut aina joku, jonka puoleen kääntyä ja joka on auttanut häntä selviytymään urheiluun liittyvistä haasteista. Yhtäkkiä hänen onkin selviydyttävä kaikesta ilman tukea.

Olemme kaikki nähneet traagisia esimerkkejä siitä, kuinka juhlittu urheilija on täysin menettänyt elämänhallintansa uransa jälkeen ja joutunut suuriin vaikeuksiin. Joskus jopa menettänyt henkensä. Heistä kirjoitetaan lehdissä ihmetellen ja säälitellen näkemättä, että he ovat ehkä joutuneet täysin kohtuuttomaan tilanteeseen urheilu-uransa loputtua. Eritysesti jos loppumiseen on liittynyt skandaali, loukkaantuminen tai muu äkillinen käänne.

Urheilijoihin on suuri houkutus kohdistaa epärealistisia odotuksia. Uran huipulla heitä pidetään kansallissankareina. Kun he ovat kerran yltäneet lähes yli-ihmismäisiin suorituksiin urheiluareenalla, eihän heillä voi olla heikkouksia. Heidän pitäisi pystyä selviytymään kaikesta. Mutta entä uran jälkeen? Saako olla heikko? Saako pyytää apua?

Syömishäiriökeskuksessa nähdään, että urheilijat joutuvat suuren ja usein vaikean elämänmuutoksen eteen lopettaessaan uransa. Ja usein he ovat tähän valmistautumattomia. Oli loppuminen sitten kunniakas tai ei, äkillinen tai harkittu, siirtymävaiheessa olisi hyvä olla mahdollisuus tukeen, ohjaukseen ja valmennukseen. Urheilijoilla on usein mahtavat varastot voimavaroja, joiden ottaminen käyttöön siviilielämässä hyödyttää heitä niin työ- kuin yksityiselämässäkin. Aina ei kuitenkaan ole automaattisesti selvää, kuinka voimavarat voisi kanavoida uudessa elämänvaiheessa.

Tarjoamalla siirtymävaiheessa urheilijalle tukea, voidaan saada muutoksesta hedelmällinen ja mahdollisimman kivuton.  Koska Syömishäiriökeskuksessa on havaittu tällaisen palvelun puuttuvan, olemme päättäneet aloittaa tämän syksyn aikana uuden projektin, jonka puitteissa haluamme tarjota uraansa lopetteleville urheilijoille apua ura- ja siviilielämän siirtymävaiheeseen. Ohjelmassa käydään läpi muuttuneita ravitsemustarpeita, tunteensäätelytaitoja sekä elämässä selviytymisen taitoja. Jokainen urheilija kohdataan yksilönä ja hänelle suunnitellaan juuri hänen tarpeittensa mukainen tuki. Uskomme, että monet ongelmat ovat estettävissä ja voitettavissa, kun niihin tarjotaan tukea ja ratkaisuja jo varhaisessa vaiheessa. Kerromme projektistamme lisää syksyn 2017 aikana.


Syysterveisin,

Pia Charpentier

Kun omat siivet kantavat, on aika lentää pesästä

Tiedättekö mitkä ovat hienoimpia hetkiä Syömishäiriökeskuksessa työskennellessä? No se hetki, kun saa lähettää syömishäiriöstä jo niin pitkälle toipuneen maailmalle, että terve pohja kantaa ja lentäminen omien siipien varassa onnistuu. Usein nuo hetket ovat haikeita, mutta onnellisia. Halataan, rutistetaan ja sanotaan ääneen ”viimeiset” kannustukset. Tippakin saattaa tulla linssiin. Vitsaillaan myös ehkä hieman, että ei haluta enää ikinä kohdata.

Omaan elämään siirryttäessä mieleen voi tulla monenlaisia ajatuksia ja tunteet voivat vaihdella. Into ja jännitys, vapauden tunne ja ilo, mutta myös epävarmuus ja pelko voivat välkkyä mielessä. Ihanaa, viimeinkin elämä alkaa! Tätä olen odottanut. Pärjäänköhän? Mitä, jos ikävä iskee? Kaikki nämä ovat varsin tavallisia tuntemuksia ja ajatuksia. On luonnollista, että muutos mietityttää. Uuden edessä ihminen on astumassa osittain tuntemattomaan.

Onneksi Syömishäiriökeskuksen osastohoidossa muutos tulee pikkuhiljaa – hoito ei pääty kuin seinään yllättäen. Hoidon keskivaiheilla ja loppupuolella, kuntoutusvaiheessa, pääpaino on oman vastuun lisäämisessä, omien siipien kokeilemisessa osaston ulkopuolella ja monesti jo aivan muissa asioissa kuin syömisessä. Stressinhallinta, omien voimavarojen tunnistaminen, sosiaaliset suhteet ja elämän sisältö voivat olla esimerkiksi näitä muita asioita.

Mitä siihen vaaditaan, että pesästä voi lentää? Tätä meiltä usein kysytään. Onko se paino se mittari, mikä hetken ratkaisee? Vai onko se syömiskäyttäytyminen? Vai kenties jotain muuta? Syömishäiriökeskuksen hoito tähtää kokonaisvaltaisen parantumisen mahdollistamiseen. Syömishäiriökeskuksen hoidon aikana aloitetaan prosessi, joka johtaa myös ajatuksissa tapahtuviin muutoksiin ja toimintakyvyn laaja-alaiseen vahvistumiseen, joilla on mielestämme keskeinen rooli hyvän elämän pohjana ilman syömishäiriötä. Tällöin terveet ajatukset ohjaavat toimintaa ja synkeät sairauden ajatukset esiintyvät enää mielen sisällä - ottamatta valtaa käytännön tasolla. Prosessi jatkuu vielä hoidon päätyttyä esimerkiksi terapiassa.

Ei ole kuitenkaan täysin tavatonta, että pieniä notkahduksia saattaa vielä tulla vastaan hoidon päätyttyä. Yleensä kuitenkin riittävän pitkä hoito on auttanut toipuvaa tunnistamaan vaaran merkkejä ja löytämään keinot selvitä notkahduksista. Voimansa löytänyt terve ajattelu auttaa näkemään ongelmatilanteisiin aidosti hyviä ratkaisuja, jotka eivät aiheuta ongelmia pitkälläkään tähtäimellä. Ympärivuorokautisen hoidon jälkeen asukkaallamme on käytössään jo paljon ”hyvän elämän” avaimia ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista.

Paranemismotivaatiota käsittelevän kirjoituksen yhteydessä Omenatuvan lukija Nyytin äiti toi esille kommentissaan, että toipumisessa vaikeinta ei ole muutoksen tekeminen, vaan tehtyjen muutosten ylläpito. En osaa sanoa, onko muutoksen ylläpito vaikein vaihe vai ei, mutta ainakin se on tärkeä. Siksi omaan elämään siirtyminen tulee tapahtua siinä vaiheessa, kun ihminen osaa hankalissa tilanteissa turvautua terveyttä tukeviin ratkaisuihin ja ylläpitää niiden avulla muutosta.

Muutoksen ylläpito vaatii hoidon päättymisen jälkeen vielä keskittymistä ja opittujen asioiden soveltamisen harjoittelua.  Kun oma elämä alkaa kantaa tukevasti, siirtyy ylläpitäminen tiedostamattomalle tasolle ja automatisoituu. Näin ihmisen ei tarvitse enää ajatella, että on ”syömishäiriöinen”. Syömishäiriö sen sijaan jäsentyy osaksi omaa elämäntarinaa – osaksi menneisyyttä. Tulevaisuus on jotain täysin muuta.


Terveisin,

Venla Eronen

P.S Kiitos kaikille entisille asukkaillemme, jotka meitä aina välillä muistatte korteilla tai viesteillä. On aina ilahduttavaa kuulla, että omat siivet kantavat. Vaikka emme enää halua teitä ”hoivata”, muistamme teidät kyllä suurella lämmöllä  :)