perjantai 21. huhtikuuta 2017

Syömishäiriöt ja kuormittava pitäisi-ajattelu

Ystäväni sanoi minulle taannoin: ”Mun elämässä oli aiemmin selkeä suunta. Mulla oli kaikki suunniteltuna. Tiesin, mitä haluan.  En kuitenkaan ollut onnellinen. Nyt mun elämässä ei ole suuntaa enkä tiedä tulevasta mitään, mutta olen onnellisempi kuin koskaan.”

Pysähdyin miettimään asiaa. Miten ihminen voi olla onnellisempi, kun elämältä puuttuu selkeä suunta? Aikani asiaa mutusteltuani oivalsin, että kyse on vapaudesta, kontrollista luopumisesta ja tässä hetkessä elämisestä. Ystäväni lausahdus ei varmastikaan tarkoittanut sitä, että mitään ei voi suunnitella, vaan sitä, että on vapaa ”minun pitäisi” –ajattelusta. Vapaus tarkoittaa sitä, että ei tarvitse hokea itselleen koko ajan, että pitäisi olla esimerkiksi ahkerampi, kauniimpi, urallaan eteenpäin kiitävä, itseään jatkuvasti kehittävä ja aikansa tehokkaammin käyttävä täydellisyys.



Pitäisi-ajattelu käy pitkän päälle raskaaksi. Se vie huomion kaikista niistä asioita, jotka ovat hyvin jo nyt. Se estää usein huomaamasta, kuinka ahkera, kaunis, urallaan eteenpäin menevä, itseään kehittävä ja aikansa tehokkaasti käyttävä hyvä ihminen on jo nyt. Se estää helposti ilon pienistä hetkistä. Se tukahduttaa spontaanisuuden, sillä se estää tarttumasta elämän eteen tuomiin yllättäviin mahdollisuuksiin, jos ne eivät sovi ihmisen itselleen tekemään elämänsuunnitelmaan. Pahimmillaan pitäisi-ajattelu estää toimimasta omaa hyvinvointia edistävällä tavalla, koska tavoitteet ovat niin suuria ja keinoja tai voimia niiden saavuttamiseksi ei ole. Sen sijaan, että ihminen edistäisi omaa hyvinvointiaan tässä hetkessä, vaikka vain ihan pienillä teoilla, ihminen keskittyykin kuuntelemaan mielensä negatiivisia pitäisi-moitteita.

Syömishäiriötä sairastavan pää on usein täynnä kohtuuttomia pitäisi-ajatuksia. Elämä on usein suunniteltu niin valmiiksi, että jokainen poikkeama suunnitelmasta nostaa pintaan suunnattoman ahdistuksen. Toipumiselle voi olla vaikea antaa aikaa, koska toipumistyö vie aikaa elämänsuunnitelman askareilta. Kaikki muu paitsi oma terveys menee etusijalle, sillä syömishäiriö on taitava uskottelemaan, että lopulta sen kanssa voi saavuttaa kaikki päämäärät. Syömishäiriö toistaa jatkuvasti, että ihmisen pitäisi toimia sairauden mukaan, koska nyt hän on vain huono ja säälittävä ihmisen raakile. Todellisuudessa syömishäiriön pitäisi-vaatimukset vain lisääntyvät, eikä niitä voi koskaan täysin saavuttaa.

Pitäisi-ajattelun mukanaan tuoma kontrollointi on siis keskeisessä asemassa monen syömishäiriötä sairastavan arjessa ja tulevaisuuden hahmottamisessa. Jokainen tai lähes jokainen teko on pyrkimys päästä korkealle asetettuihin vaatimuksiin. Päivärytmi on muodostunut vaatimusten mukaiseksi. Sairastunut kontrolloi itseään ja lähes kaikkea, jotta mikään ei estäisi pitäisi-vaatimuksiin vastaamista.

Todellisuudessa kukaan ei kuitenkaan voi kontrolloida kaikkea. Elämässä ja arjessa sattuu ja tapahtuu itsestä riippumattomia asioita. Aikataulut muuttuvat, kaupasta onkin loppunut jokin tietty leipä, ei saakaan haluamaansa opiskelupaikkaa, tuttava tuleekin yllättäen vierailulle, sää ei olekaan sitä mitä ennustettiin tai itselle tuleekin flunssa. Lista on loputon. Syömishäiriötä sairastava kauhistuu näistä yllätyksistä.

Miten pitäisi-ajattelusta sitten voisi luopua? Osastohoidossa yksi keino on tarjota syömishäiriötä sairastavalle vapaata jatkuvasta kaukaisen tulevaisuuden suunnittelusta. Hoidon alussa keskitytään tervehtymiseen. Toipuvalla on lupa olla ja unohtaa hetkeksi elämänsuunnitelmat. Hänen ei varsinaisesti tarvitse olla vastuussa juuri mistään. Samanaikaisesti hoitohenkilökunta vahvistaa puheillaan ja toimintatavoillaan, että toipuva on hyvä ilman jatkuvaa täydellisyyteen pyrkimystäkin. Itsetunnon vahvistuminen on yksi keskeisimmistä pitäisi-ajattelua karsivista tekijöistä.

Myös mindfulness eli tietoinen hyväksyvän läsnäolon taito auttaa päästämään irti pitäisi-ajattelusta. Tulevaisuuden sijaan huomio kiinnittyy tähän hetkeen. Ihminen oppii huomaamaan mieleensä lipuvat pitäisi-ajatukset, mutta samalla kykenee olemaan tarttumatta niihin tuomitsevasti ja itseään syyllistäen. Mindfulness voi auttaa tekemään hyvinvointitekoja tässä hetkessä.

Yksi keino pitäisi-ajattelusta irti päästämiseen on myös suunnitelmien tekeminen toiveiden ja itselle mielekkäiden mahdollisuuksien näkökulmasta. Toipuvaa autetaan tunnistamaan omat todelliset arvonsa, jotka eivät nouse syömishäiriön vaatimuksista – ”minun pitäisi”- ajatukset muutetaan vähitellen ”minä haluan” -ajatuksiksi. Ajan kanssa jatkuvan elämän kontrolloinnin rinnalle alkaa nousta uusien mahdollisuuksien näkemistä ja elämää voi taas alkaa suunnitella uudella tavalla ilman kohtuuttomia vaatimuksia. Kun aiemmin toipuva on esimerkiksi ajatellut, ”minun pitäisi matkustaa enemmän ja nähdä maailmaa”, niin nyt ajatus voikin olla ”minä haluan matkustaa ja nähdä maailmaa”. Jälkimmäinen ajatus on huomattavasti mielekkäämpi ja tuottaa enemmän hyvinvointia. Siinä haaveillaan ja toteutetaan haaveita mielekkäällä tavalla. Ensimmäisessä puolestaan syyllistetään itseä, ja mikäli joskus maailmalla matkaaminen toteutuukin, niin reissuista tulee helposti vain vaatimusten mukaisia suorituksia.

Mahdollisuuksien näkemisen vallatessa sijaa pitäisi-ajattelulta, voi ihminen lopulta päätyä tilanteeseen, jota ystäväni kuvasi. Onnellisuus muodostuukin mahdollisuuksista, ei lukkoon lyödyistä joustamattomista suunnitelmista. Pitäisi-ajatuksista luopuminen avaa uusia ovia tulevaisuuteen – tulevaisuuteen, josta haaveilee aidosti ja jonka voi myös saavuttaa.


Millaista pitäisi-ajattelua sinä itsessäsi tunnistat? Miten olet päässyt siitä irti?

Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Ajatuksia syömishäiriötä sairastavan huippu-urheilijan identiteetistä


Kohtaan usein työssäni syömishäiriöön sairastuneita, joilla koko identiteetti on ikään kuin rakentunut yhden asian varaan. Ennen sairastumistaan kilpaurheilu on esimerkiksi ollut henki ja elämä, kaikki kaikessa. On ehkä tähdätty huipulle, pärjätty ja tehty kovasti töitä oman menestyksen eteen. Ihminen on oppinut määrittelemään itsensä ensisijaisesti kilpa-urheilijaksi tai huippu-urheilijaksi nyt tai tulevaisuudessa. Kenenkään identiteetin ei olisi kuitenkaan hyvä rakentua yhden asian varaan. Blogissa Urheilujohtamisen sekatyömies: Blogi Urheilusta, Bisneksestä ja Urheilubisneksestä Arto Kuuluvainen kirjoittaa asiasta osuvasti:

Nuoresta asti urheilijan tukiverkoston (vanhemmat, valmentajat, seurat jne.) tulisi kiinnittää tarkasti huomiota siihen, että elämän eri osa-alueet pysyvät balanssissa. Tärkeitä osa-alueita tässä kuviossa ovat lajiin liittyvien tekijöiden lisäksi ainakin koulutus sekä muut oman identiteetin rakentumisen kannalta tärkeät ”raaka-aineet”. Urheilijat pitäisi nuoresta asti opettaa ottamaan vastuuta elämästään ja ajattelemaan itsenäisesti. Tätä kautta identiteetti ei rakentuisi vain ja ainoastaan urheilusaavutusten ympärille. On tärkeää, että urheilija ymmärtää, ettei hän ole sen huonompi ihminen, vaikka pelit tai kilpailut menisivätkin pahasti penkin alle… 

Kuivalainen kuvaa myös kuinka aiemmin varsinkin urheilijoita on kannustettu keskittymään urheiluun ja jättämään esimerkiksi opinnot myöhempään elämän vaiheeseen. Hän kirjoittaa:

Tällainen ideologia on omiaan ruokkimaan kehitystä, jossa urheilija nähdään vain urheilijana. Ei ihmisenä, jonka elämään täytyy kuulua paljon muutakin. Pahinta on, että myös urheilija itse alkaa vetää” yhtäsuuruusmerkkejä ”urheilijaminän” ja ”ihminenminän” välille. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, että epäonnistuneen urheilusuorituksen jälkeen urheilija kokee olevansa huono ihminen…

Mitä käy kun tähän kuvioon lisätään syömishäiriö? Kuten varmaan arvata saattaa, syömishäiriö sotkee kaiken. Yhden asian varaan rakentunut identiteetti on silloin hyvin haavoittuvainen. Voinnin heikentyessä mahdollisuus harjoitella omaa lajia vähenee tai jopa estyy. Moni kuitenkin yrittää jatkaa sitkeästi edes jotain, mikä muistuttaa urheilijan elämästä, vaikka tulokset heikkenevät, voimat eivät oikeasti enää riittäisi edes sängystä ylös nousemiseen ja romahdus on vain kulman takana. Kipu ja suru musertavat, kun tuo romahdus tulee ja ihminen menettää sen, mikä on aina ollut elämän keskiössä ja iso osa itseä. Jäljelle jäävä identiteetin tyhjiö on silloin usein valtava.

Syömishäiriö voi täyttää tuota tyhjiötä, kun oireiden avulla voi täyttää päivän ja seurata jotain muuta kuin harjoitusohjelmaa. Syömishäiriö ikään kuin paikkaa menetettyä identiteettiä ja tuo syömishäiriöön sairastuneelle uuden rutiinin jota noudattaa ja jonka mukaisia tavoitteita tavoitella. Lopulta sairastuneen voi olla vaikea erottaa syömishäiriötä enää itsestään. ”Tällainen minä olen. Olen kaikin puolin kelvoton. En kelvannut urheilijaksi, koska olen laiska ja huono. Minusta ei ole mihinkään.”

Tästä uudesta syömishäiriön vääristämästä identiteetistä kiinni pitäminen voi olla helpompaa, kuin lähteminen uuden identiteetin rakentamisen tutkimusmatkalle. Ihminen tietää ainakin olevansa jotain. Ilman huippu-urheilua tai syömishäiriötä identiteetti voi tuntua olemattomalta ja tulevan identiteetin ennakoimattomuus pelottavalta.

Mikäli henkilö on ollut nuori sairastuessaan, voi erityisesti huippu-urheilijaidentiteetin menetys olla pysyvä välttämättömyys. Sairastamisen viemät vuodet voivat olla kriittisiä huipulle tähtäämisen näkökulmasta. Ja vaikka huipulle pääsisikin vielä toipumisen jälkeen, on huippu-urheilija väistämättömästi joskus sen edessä, että ura urheilijana päättyy jonain päivänä. Uuden, monipuolisemman identiteetin löytäminen onkin tärkeää, jotta syömishäiriöstä voi toipua ja myöhemmistä elämänmuutoksista selvitä.

Onneksi nykyään kuitenkin tiedetään, että identiteetti rakentuu vielä pitkään aikuisuudessakin (mm. Fadjukoff 2007). Niinpä toipuvalla on mahdollisuus löytää itsensä uudelleen ja nähdä se moninaisuus mikä hänessä on. Identiteetin löytäminen edistää ihmisen elämänhallinnantunnetta, kykyä huolehtia toisista ihmisistä, tuotteliaisuutta ja psykososiaalista hyvinvointia (Fadjukoff 2007). Tämän vuoksi tuolle tutkimusmatkalle kannattaa uskaltaa lähteä. Lopulta tutkimusmatkan varrella voi myös huomata, että huippu-urheilijaidentiteettikin jäsentyy jotenkin osaksi omaan uuteen elämäntarinaan ja palaset loksahtavat paikalleen.



Miten sinä olet selvinnyt vastaavista identiteetin tutkimusmatkoista?


Terveisin,

Venla Eronen


Lähteet:

Fadjukoff, Päivi 2007. Identity formation in adulthood. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 319. University of Jyväskylä.

Kuuluvalainen, Arto 2014: Urheilijan identiteetti voi olla hauras. Urheilujohtamisen sekatyömies: Blogi Urheilusta, Bisneksestä ja Urheilubisneksestä. Verkkodokumentti. Päivitetty 15.8.2014. <http://kuuluvainen.blogspot.fi/2014/08/urheilijan-identiteetti-voi-olla-hauras.html>. Luettu 28.4.2017.