Stressi joulublogista – Mitä jos vain toivottaisinkin armollista joulua!

Itselleni joulu on ollut läpi elämäni se kaikista tärkein ja rakkain juhla. Koko joulukuu menee yleensä jotenkin jouluhumun voimalla, vaikka vuoden pimein aika muuten meinaa mielen päältä ottaakin. Osittain ehkä siksi on vaikea myötäelää sitä, miten jotkut syömishäiriötä sairastavat joulun kokevat.

Huomasin jo marraskuussa, kuinka stressi alkoi hiipiä Omenatuvan joulun blogiaiheen ideoimisesta. Joulukirjoituksen tekeminen on tuntunut koko Omenatuvan lyhyen historian aikana kaikista vaikeimmalta. Ikään kuin koko joulustressi kulminoituisi minulla yhteen blogikirjoitukseen. Siksi yleensä olenkin varovasti pyytänyt Piaa kirjoittamaan joulusta. Tänä vuonna blogirytmitys kuitenkin meni niin, että nyt minun tuli tarttua härkää sarvista.

Kyselin epätoivoisena ideoita asukkailtamme ja kollegoiltani. Ideoita tipahteli, mutta huomasin varsin pian olevani umpikujassa niiden kanssa. Teksteistä ei oikein tullut mitään. Niitä lukiessa tuli olo, että lähestyn aihetta joko liian negatiivisesta näkökulmasta, sairauskeskeisesti tai sitten niistä paistoi läpi se, että en kykene oikeasti ymmärtämään syömishäiriötä sairastavien kokemuksia ja ajatuksia joulusta. Romukoppaan lensi ainakin neljä kirjoituksen tynkää.

Päätin ottaa ideoinnin tueksi hieman hassun lähestymistavan. Turhautuneena aiheen löytymisen vaikeudesta, kuuntelin joululauluja ja lueskelin samalla syömishäiriöitä sairastavien ja muidenkin nettikeskusteluja. Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee… Miten selviätte joulusta? Miten huijaan sukulaisia tilanteestani? Petteri punakuono oli poro nimeltään… Nyt jo pelottaa kaikki se ruokamäärä, minkä tulen ahmimaan. Pitäisi vaan välttää sortumasta siihen suklaaseen. Joulumaahan matkamies jo moni tietä kysyy… Vastahan edellisestä joulusta on selvitty, taas sama touhu edessä.

Jotenkin tuossa yhteydessä syntyi ajatus siitä, että jouluun asetetaan paljon odotuksia, toiveita, paineita ja joskus myös pelkoja, sillä joulun lähestymisen merkeiltä on melko vaikea välttyä. Osa asettaa odotuksia, toiveita, paineita tai pelkoja ehkä siksi, että joululla on ollut tärkeä asema perheen yhteisenä hengähdystaukona, toiset siksi, että joulu puskee joka tuutista, kolmannet jostain muusta syystä. Syömishäiriötä sairastavista osalla taas on kokemukseni mukaan negatiivisia ajatuksia  ja muistoja jouluruuista ja ehkä riidoista läheisten kanssa. Monilla meillä on siis jonkinlainen paine joulusta tavalla tai toisella. Kun jouluun ladataan paljon energiaa ja odotuksia jo ennakolta, on riskinä, että joulun saapuessa rauhoittuminen ja nauttiminen onkin vaikeaa. Stressi purkautuu juuri siinä hetkessä, kun jouluruuat nostetaan pöytään ja on aika käydä istumaan.

Omalta osaltani päätin stressin välttämiseksi hieman rauhoittua blogiaiheen suhteen. Hei, minä voin olla armollinen itselleni ja samalla toivottavasti myös säästää Omenatuvan lukijat lauseilta, joista huokuu se, että ne on väkisin puristettu. En halua väittää mitään tiettyä kenenkään joulusta, koska kokemuksia jouluista on yhtä monta kuin ihmisiäkin. En halua sanoa, että näin se kuulkaas menee syömishäiriöiden yhteydessä, sillä totuus on se, että yhtään sellaista joulua en ole sivusta seurannut. Se mitä osastolla näemme ennen joulua, ei kerro minulle riittävän hyvin, mitä siellä kodeissa lopulta tapahtuu ja miten tilanteet koetaan. Enkä minä vannoutuneena jouluihmisenä voi vain saada kiinni siitä, kuinka joulu voi olla jollekin jopa vuoden pahinta aikaa. Siten minun on myös aika vaikea antaa niitä vinkkejä, miten joulusta selviää.

Haluaisinkin näin joulun alla vain todeta, että Omenatuvan kirjoittajana en halua luoda yhtään lisää kenellekään paineita jouluun. Joulusta on lupa tehdä oman näköisensä, nauttia siitä tai olla nauttimatta. Ja jos se on se syömishäiriö, mikä sitä jouluiloa nakertaa, niin silloinkin haluan toivottaa stressitöntä ja armollista joulua. Olitpa sitten missä tahansa vaiheessa syömishäiriön tai toipumisen suhteen, niin muista, että aika on armollinen, vaikka et itse pystyisikään olemaan itsellesi armollinen. Aika ei pysähdy, joulu kestää lopulta kuitenkin vain hetken verran. Jos et tällä hetkellä pysty joulusta nauttimaan, niin tulevaisuudessa voit kuitenkin taas löytää joulun ilon. Uudet paremmat muistot voivat olla edessä. Toipuminen on mahdollista!

Stressitöntä ja armollista joulun aikaa kaikille Omenatuvan seuraajille!


Terveisin,

Venla Eronen

Sosiaalisen median valheelliset illuusiot täydellisyydestä

Sosiaalisessa mediassa (ja toki muussakin mediassa) kauneusihanteet ja kadehdittavan elämän tunnuspiirteet leviävät nopeasti. Moni on varmaan katsonut joskus sosiaalisessa mediassa toinen toistaan hienompia selfieitä ja kuvia ihmisen elämäntapahtumista. ”Täydellisen” kauniita ja komeita ihmisiä puskee vastaan jokaisesta suunnasta. Kuvissa ihmisten kropat ovat viimeisen päälle timmissä kunnossa, kasvot virheettömät ja vaatteetkin niin hienoja. Elämäkin näyttää täydellisen kadehdittavalta. Kuvat ovat keränneet satoja, elleivät jopa tuhansia tykkäyksiä. Kommenteissa hehkutetaan ihmisen upeaa ulkomuotoa, kysytään mikä kuvassa olevan henkilön salaisuus on ja miten itsekin voisi saada yhtä ihanan elämän. On kuin sosiaalisen median tehtävänä olisi joiltain osin luoda mielikuvaa, että ulkonäkö ja tykkäysten määrä määrittäisivät, kuinka suosittu joku on tai miten ihanaa hänen elämänsä on.

En väitä, että sosiaalisen median kuvissa ei voisi oikeasti olla kauniita, upeita ja onnellisia ihmisiä, mutta haluaisin kuitenkin herätellä ihmisiä miettimään, mikä kuvien tarkoitus on. Halutaanko niillä luoda kuvaa itsestä onnistuneena ja täydellisenä yksilönä sekä julistaa koko maailmalle omia saavutuksia? Vai halutaanko kuvilla ja kuvien keräämillä tykkäyksillä vahvistaa omaa itsetuntoa? Tarkoituksia on varmasti monia ja jotkut tarkoitukset varmasti myös ihan vilpittömiä. Haluaisin kuitenkin herätellä huomaamaan kuvissa piilevän vaaran. Kun ulkonäköpaineita kokeva ja ehkä hieman omaa elämäänsä tylsänä tai keskinkertaisena pitävä ihminen kohtaa täydellisen kuvan sosiaalisessa mediassa, saattaa hän ajautua osaksi sallittua ja hyväksyttyä, mutta jokseenkin kyseenalaista ihailukulttuuria. Tuon ihailukulttuurin vähemmän hyväksytystä ääripäästä löytyvät syömishäiriöiden yhteydestä tunnetut pro-ana ja pro-mia. Tässä uudessa, hyväksytyssä ihailukulttuurissa Thinspiration korvataan täydellisyyden ihannoinnilla ymmärtämättä, että täydellisyys ei ole saavutettavissa.

Onkin hyvä pohtia, kuinka hyvin kaikki osaavat arvioida milloin kuva on aito ja muokkaamaton. Kuvien muokkaaminen on nykyään niin helppoa, että lapsetkin siihen pystyvät. Uskon, että osa katsojista pystyy erottamaan muokatun kuvan, mutta kaikki eivät siihen valitettavasti pysty. Ei huomata, kuinka Photoshop on pyyhkäissyt kuvan kaikkia kohtia tai kuinka jollain yksinkertaisemmilla valmiilla filttereillä tai mobiilisovelluksilla kuvia on paranneltu. Tai vaikka sen huomaisikin, niin silti mieli pyyhkii tuon huomion merkityksettömänä ja lumoutuu vain havaitsemastaan täydellisyydestä.

Alla olevassa YouTube-videossa on demonstroitu miten paljon kuvamuokkauksella voi huijata.

Aika hurjaa, eikö vaan? Ja sitten ihmetellään, miksi niin monilla on ulkonäköpaineita, vaikka mallitkaan eivät kelpaa kuviin sellaisinaan.

Sosiaalisessa mediassa ei ehkä tehdä usein yhtä voimakasta muokkausta, kuin ylläolevassa videossa, mutta yleistä tai ainakin helppoa muokkaus on. Demonstroidakseni asiaa vielä hieman, päätin ottaa itsestäni kuvan etätyöpäivänä ilman meikkiä ja sitten yksinkertaisella sovelluksella ”kaunistin” kuvaani napin painalluksella. Ja vau, kylläpä ihoni muuttui tasaiseksi ja silmänalusten tummat rinkulatkin pyyhkiytyivät pois. Nyt vaan Instagramiin kuva #etäpäivälook #nomakeup ja tykkäyksiä odottamaan. Osa pyörittelee päätään huijauksen tajuttuaan, mutta osa menee ehkä lankaan, vaikka käytinkin aika voimakasta ja ilmeistä kuvan parantelua.

Kasvojen muokkaus oli todella helppoa. No entä kehon? Päätin testata senkin. Ja testin tuloksena voin sanoa, että helppoahan sekin oli, vaikka ei nyt toki ihan yhtä nopeaa, kuin kasvojen muokkaus. Hieman keskittymällä olisi varmaan saanut realistisemman kuvan, mutta kylläpä lähti nopeasti senttejä vyötäröltä tälläkin tavalla. Kuva Instagramiin #newme #afterdietandworkout #nopainnogain ja kyllä luulisi jälleen tykkäysten saavan puhelimen piippaamaan. Väliäkö sillä, että muutos ei ole ollut tavoitteissa tai todellinen, eikä sen eteen ole oikeasti tehty töitä.

Oman ulkonäön lisäksi tarinaa kuvien taustalla saatetaan vääristellä. Tapahtumat eivät välttämättä ole aitoja tai niin täydellisiä, kuin kuvasta voisi päätellä. Alla olevassa videossa on oiva fiktiivinen demonstraatio siitä.

Kun sekä ulkonäön että kuvan tarinan kohentamiseen käytetään aikaa, saattaa elämästä kadota arvokkaita hetkiä. Ei keskitytä siihen hetkeen ja nautita siitä, vaan eletään jossain toisessa todellisuudessa, jossa toisen ihmisen kohtaaminen on korvattu osittain sydän- tai peukkupainalluksilla. Samalla saatetaan luoda turhia paineita muille, joilla itsetunnon rakentuminen ja ylläpito ovat muutenkin alttiina haavoittua. Paine muuttaa omaa ulkonäköään ja elämäänsä saattavat lisääntyä täydellisten kuvien kyllästämässä ympäristössä. Joku ehkä aloittaa ”elämäntaparemontin” kuvista inspiroituneena ja joskus nuo remontit menevät vaarallisella tavalla metsään. Syömishäiriökeskuksessa törmäämme siihen valitettavasti varsin usein.

Toivoisinkin, että yhä useampi jaksaisi ja osaisi katsoa sosiaalisen median kuvia hieman kriittisemmin silmin. Olisi hyvä muistaa, että kaikki kuvat eivät vastaa todellisuutta ja elämässä tärkeää ei ole se monta tykkäystä saa. Elämää voi elää ihan täysipainoisesti ja arvostusta saaden, vaikka sosiaalisessa mediassa sitä ei vääristellen hehkuttaisikaan. Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää, mutta samalla se on osaltaan aikakautemme vitsaus. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen miten sosiaalinen media meihin ja muihin vaikuttaa. Tämä onnistuu harkitsemalla, millaisia kuvia siellä jaamme ja millaisista kuvista tykkäämme.

Terveisin,

Venla Eronen

Syömishäiriö ja traumat

Suomen Syömishäiriöyhdistys järjesti viime viikolla mielenkiintoisen jäsenillan, jossa pidettiin kaksi alustusta aiheesta syömishäiriö ja traumat. Alustusten pitäjinä olivat Rasmus Isomaa ja Marita Kaijanen. Osoittautui, että trauma on hankala tutkimuksen kohde, sillä traumaksi luokiteltavat kokemukset eivät aina ole tutkimusmielessä selkeitä. Tärkeänä aiheena sitä kuitenkin tutkitaan paljon ja vastauksia pyritään löytämään ymmärryksen lisäämiseksi ja parempien hoitomuotojen kehittämiseksi. Rasmus on mukana ruotsalaisessa tutkimusryhmässä, jossa asiaa selvitetään suurilla tutkimusaineistoilla. Tärkeää tietoa on siis tulossa lähivuosina.

Traumaksi ajatellaan tapahtuma, joka on järkyttävyydessään liian vaikea henkilön mielelle käsitellä ja siten jää integroitumatta osaksi henkilön mieltä. Ihminen voi kokea trauman monella tavalla. Traumaattinen tapahtuma voi sattua kerran, esimerkiksi onnettomuutena, väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi joutumisena tai muuna yksittäisenä tapahtumana. Trauma voi muodostua myös toistuvien tapahtumien seurauksena. Tällaisia ovat esimerkiksi lapsuudessa koettu seksuaalinen tai muunlainen hyväksikäyttö, joka voi jatkua vuosikausia.

Ihmisen mieli joutuu soveltamaan hyvin erilaisia mekanismeja kertaluonteisia traumoja käsitellessään kuin pitkään jatkuvaa toistuvaa traumaattista tapahtumaa käsitellessään. Pitkään jatkuvat traumat muokkaavat ihmisen mielen rakenteita perustavanlaatuisesti ja vaikuttavat hänen persoonallisuutensa kehittymiseen. Tässä mielessä erilaisten traumojen vaikutus myös syömishäiriöön sairastumiseen toimii hieman erilaisten mekanismien kautta. Yksittäisten traumojen jälkeen sairastuvan mieli voi käyttää syömishäiriöoireita helpottamaan trauman aiheuttamaa tuskaista oloa. Tällöin sairauden merkitys liittyy voimakkaasti oireiden tuomaan välittömään olonhelpotukseen. Pitkäaikaisten traumojen seurauksena sairastuneen mieli puolestaan voi käyttää oireita pääasiallisena elämästä selviytymisen keinona. Tällöin oireet tukevat mielen rakennetta ja ”koossa pysymistä” – tosin kovalla hinnalla.

Syömishäiriöön sairastuvista noin puolet on kokenut trauman jälkeiseen stressihäiriöön (PTSD) johtaneen trauman¹. Tutkittaessa osastohoidossa olevia syömishäiriötä sairastavia, on havaittu jopa 74%:n kokeneen merkittävän trauman. Näistä 52%:lla diagnosoitiin PTSD². Trauman luonteesta seksuaalitraumat näyttäisivät olevan yleisimpiä ja muun väkivallan uhriksi joutuminen toiseksi yleisintä⁷.

Trauman kokeminen ei näyttäisi joidenkin tutkimusten mukaan välttämättä vaikuttavan syömishäiriön vakavuuteen, mutta yleiseen oireilun mutkikkuuteen kylläkin. Trauman kokeneilla nimittäin esiintyy syömishäiriön rinnalla usein muitakin psyykkisiä vaikeuksia, mikä osaltaan vaikeuttaa myös syömishäiriöstä paranemista³. Toisaalta toisessa tutkimuksessa todettiin, että erityisesti lapsuudessa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö vaurioittaa lapsen psyykettä pahasti ja on yhteydessä vakaviin syömishäiriöoireisiin ja niiden yhteydessä esiintyvään voimakkaaseen itsetuhoisuuteen⁵. Niinikään emotionaalinen pahoinpitely (liiallinen kritisointi, parjaaminen, yksin jättäminen yms.) kuuluu syömishäiriöiden taustalta löytyviin traumaattisiin kokemuksiin⁶. Myös syömishäiriötyyppiin trauman kokemisella näyttäisi olevan vaikutusta. Erään tutkimuksen mukaan ahmimisoireista syömishäiriötä (eli ahmimishäiriö ja tyhjentäytyvän tyypin laihuushäiriö) sairastavilla olisi pidättyvää laihuushäiriötä sairastavia enemmän traumataustaa³.

Hoidon kannalta on oleellista tietää, onko sairastunut kokenut trauman. Traumaa on nimittäin hoidettava syömishäiriön rinnalla. Sen voi huomioida esimerkiksi laittamalla enemmän painoa tunne-elämän vakauttamiseen ja uusien tunteensäätelykeinojen oppimiseen erityisesti hoidon alussa. Näin sairastunut saa välineitä kestää paranemisprosessin aikana esiin nousevat ahdistavat asiat ja pystyy työstämään niitä joutumatta turvautumaan oireiden apuun. Rinnakkain hoitaminen on välttämätöntä, sillä Ihmisen mielihän ei jakaudu sektoreihin, jossa yhdessä on trauma ja toisessa syömishäiriö. Ei siis voi ajatella, että toinen niistä hoidettaisiin ensin pois ja vasta sitten tartuttaisiin toiseen. Erilaisina näyttäytyvillä oireilla on juurensa samassa alkulähteessä, joten kokonaisuutta hoitamalla pääsee etenemään parhaiten.


Terveisin,

Pia Charpentier

Viitteet ja lähteet:

1.       Dansky BS, Brewerton TD, Kilpatrick DG, O'Neil PM. The National Women's Study: relationship of crime victimization and posttraumatic stress disorder to bulimia nervosa. Int J Eat Disord. 1997;21:213-228.




2.       Gleaves DH, Eberenz KP, May MC. Scope and significance of posttraumatic symptomatology among women hospitalized for an eating disorder. Int J Eat Disord. 1998;24:147-156.


3.       Brewerton, T.D. (2007). Eating Disorders, trauma and comorbidity: focus on PTSD. Eating Disorders, 15:285-304.

4.       Brewerton, T. D. (2008). The links between PTSD and eating disorders. Psychiatric Times, 25(6): 1-7.

5.       Wonderlich, SA, Crosby RD, Mitchell JE, Thompson KM, Redling J, Demuth G, Smyth J, Haeltine B (2001). International Journal of Eating Disorders 30:4:401-412.

6.       Kent A, Waller G, Dagnan D. (1999). A greater role of emotional than physical or sexual abuse in predicting disordered eating attitudes: the role mediating variables. International Journal of Eating Disorders 25:2:159-167.

7.       Mithcell KS, Mazzeo SE, Schlesinger MR, Brewerton TD, Smith BN (2012). Comorbidity of partial and subthreshold PTSD among men and women with eating disorders in the national comorbidity survey-replication study. International Journal of Eating Disorders 45:3:307-315.

Negatiivinen ajattelu voi asua arjessamme lähes huomaamattomasti

Huomasin yhtenä päivänä moittivani itseäni täysin järjettömästä syystä. Otin ajatuksissani neuletakin yltäni, vaikka minulla ei ollut siihen mitään tarvetta. Tuossa hetkessä sanoin itselleni ääneen ”hölmö Venla”. Sanat lausuttuani tajusin moittimisen järjettömyyden. Yritin paikata sitä itselleni. Menin peilin eteen ja sanoin itselleni ”ei Venla, et ole hölmö. Typerä kun noin ajattelit.”. Dadam ja hupsista. Tein siis itsesyyttelyä myös silloin, kun yritin korjata sitä.

Esimerkki kuvastaa mielestäni hyvin sitä, miten helposti ihminen voi puhua itselleen ikävään sävyyn lähes huomaamattomasti. Omassa esimerkissäni neuletakin riisumisesta, kukaan muu tuskin olisi huomannut mitään moitittavaa. Miksi siis ensimmäinen mieleeni tuleva asia itsestäni oli, että olen hölmö, ja kun tajusin asian järjettömyyden, korjasin sen ajatuksella omasta typeryydestäni. Olisinko ajatellut ystävästäni noin? En olisi.

Havaintoni sai minut kiinnittämään huomiota omaan negatiiviseen ajatteluuni. Päätin tehdä tutkimusmatkan siihen, miten herkästi itsensä sättiminen voi elää omassa arjessani. Aloin tarkastella, kuinka usein arjessa sorrun itseni sättimiseen ja millaisissa asioissa. Kirjasin huomioita viikon ajan ylös. Tässä huomioideni saldoa:

1. Päätin paistaa ranskalaisia. Meinasin laittaa leivinpaperirullan ajatuksissani jääkaappiin. Sanoin itselleni mielessäni ”idiootti”. Käskin itseäni ankaraan sävyyn keskittymään.
2. Kaadoin jäiset marjat vahingossa suoraan aamupuuron joukkoon, vaikka tarkoitukseni oli ensin sulattaa niitä hieman. Sanoin mielessäni itselleni ”mikä ihme sinua oikein vaivaa? Keskity!”. Ok, tämä ei ehkä ollut niin paha itsessään, mutta sitten ajattelin, että meneeköhän koko päivä pilalle, jos olen näin keskittymiskyvytön. Kevyt kaaosajattelu meinasi lähteä pyörimään ihan huomaamattomasti.
3. Asuntoni kaipasi siivousta. Minua väsytti ja ei huvittanut siivota, joten päätin katsoa televisiota. Samalla ajattelin, että kyllä nyt on laiskuus huipussaan. Siivosin asuntoni seuraavana päivänä, kun vireystilani oli parempi, mutta huomasin samalla ajattelevani, että sitä saa mitä tilaa. Jos olisin eilen siivonnut, niin olisin voinut tänään tehdä jotain mieluisampaa. Itsensä sättimistä tuokin oli siis tavallaan.
4. Sain yhden Omenatuvan blogikirjoituksen valmiiksi, mutta lukiessani ajattelin sen olevan negatiivinen, hieman kelvoton ja epämääräinen. Juttelin Pia Charpentierin kanssa kirjoituksesta. Pia sanoi, että hänestä se oli kiva, eikä hän huomannut siinä muuta korjattavaa, kuin yhden kirjoitusvirheen. Silti jäin miettimään, miten kirjoitusta voisi vielä vähän parantaa. Jonkinlainen armottomuus ja perfektionismi hyppäsivät siis hyvän palautteenkin jälkeen kuvaan.
5. Viestittelin itselleni läheisen ihmisen kanssa. Läheiseni ymmärsi viestin ehkä hieman väärin, mutta ajattelin, että minua hävettää oikaista väärinkäsitys. Tosi noloa, Venla hei! 

Viisi huomiota viikossa. En ole varma sainko itseni kiinni aina kaikissa hetkissä, mutta huomioni osoittavat minulle, miten pienistä asioita sitä voi itseään moittia. Jos hajamielisyyksissä tapahtunut sähläily, väsymys, oma työnjälki ja kommunikoinnissa tapahtuvat tiplut saavat itsekriittisyyden jo orastamaan, niin mitä silloin tapahtuu, kun elämässä tulee vastaan oikein iso moka. En suorastaan halua edes ajatella, millainen syyttelyn kehä silloin itselläni lähtisi pyörimään. Aika on jo onnekseni kullannut isoimpien mokieni jälkeiset tunneryöpytykset. Päätin kuitenkin, että nyt kun tiedostan itseni sättimisen, niin haluan tehdä asialle jotain.

Ensimmäinen askeleeni oli muokata negatiiviset moitteeni positiivisiksi ajatuksiksi. Tämä olisi varmasti hyvä tehdä siinä hetkessä, kun huomaa moittivansa itseä, mutta itse tein tämän nyt harjoituksen vuoksi noille viidelle huomiolleni yhdestä viikosta. Tässä saldoa:

1. Jokainen on joskus ajatuksissaan ja hajamielinen. Se on täysin normaalia. Tiedän, että leivinpaperi kuuluu muualle kuin jääkaappiin, hajamielisyys ei tee minusta idioottia.
2. Itseasiassa jäisistä marjoista ei ollut mitään haittaa, koska puuro oli niin kuumaa. Koko päivä ei mene pilalle, jos aamulla kiireessä vähän säheltää. 
3. On hyvä kuunnella omaa jaksamistaan. Väsyneenä on lupa levätä. 
4. Kirjoitukseni on riittävän hyvä. Ei tarvitse olla täydellinen. Piakin antoi sille vihreää valoa. Kyllä Pia olisi sanonut suoraan, jos olisi pitänyt kirjoitustani huonona.
5. Siinä ei ole mitään noloa, jos korjaa väärinymmärryksen. Viestittelyyn perustuvassa kommunikaatiossa väärinymmärryksiä syntyy helposti puolin ja toisin. Myös kasvokkain tapahtuvassa kommunikaatiossa voi ymmärtää toisen väärin. Se on täysin normaali sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvä ilmiö.

Positiiviseen muotoon muokatut ajatukseni voi tiivistää esimerkiksi seuraavanlaisiksi:

1. Jokainen on joskus ajatuksissaan ja hajamielinen. Se on inhimillistä.
2. Yksi virhe ei pilaa koko päivää.
3. Väsyneenä on lupa levätä.
4. Ei tarvitse olla täydellinen.
5. Väärinymmärrykset kuuluvat elämään. Väärinymmärrykset saa oikaista.

Uskon, että nämä pelkistetyt ajatukset ovat melko yleispäteviä useimpiin omiin tilanteisiini, kun koen tarvetta moittia itseäni. Seuraava askeleeni onkin toistaa näitä ajatuksia aina tarvittaessa useita kertoja, vaikka en niihin uskoisikaan.  Samalla minun on hyvä pyrkiä keskeyttämään kielteisen mielen ujuttamia positiivisen ajattelun kompastuskiviä, kuten ”yksi virhe ei pilaa koko päivää, mutta tämä oli kyllä niin iso moka, että kyllä se taitaa kaiken pilata” sekä itseni sättimistä itseni sättimisestä, kuten tein neuletakin riisumisen yhteydessä.

Uskon, että en ole ainoa joka sortuu ajattelemaan kielteisesti itsestään lähes huomaamattomasti. Itse aion ainakin jatkaa kielteisen ajattelun nujerrustyötä, sillä en kaipaa sen tuomaa taakkaa arkeeni. Pahimmillaan jatkuva itsensä moittiminen voi johtaa siihen, että alkaa oikeasti uskoa olevansa huono ihminen. Omista ajatuksista tulee todellisuus, jonka uskoo olevan sosiaalisesti yhteisesti jaettu. Näin tapahtuu helposti ainakin syömishäiriöiden yhteydessä, mutta uskon, että monet ovat sille alttiita. Mikäli tunnistat itsessäsi taipumusta sättiä itseäsi ihan vaikka vain arkisissa asioissa ja tilanteissa, niin suosittelen sinuakin kiinnittämään siihen huomiota. Ajatusten muuttaminen positiiviseen muotoon on yksi keino etsiä korjausta tilanteeseen. Lisää apua saa itsemyötätunnon taidosta, mistä voit lukea lisää Pia Charpentierin kirjoituksesta täältä.

Ollaan itsellemme armollisia! Mukavaa syksyä seuraajille!

Terveisin,

Venla Eronen

Vahvistaako koulun toimintakulttuuri syömishäiriöitä tai niiden kehittymistä

Taannoin eräs erityisluokanopettaja lähestyi Syömishäiriökeskusta, koska hän oli huolissaan syömishäiriöitä sairastavista oppilaistaan. Hän kysyi, vahvistaako koulun toimintakulttuuri syömishäiriöitä. Hän oli alkanut pohtia, millainen rooli koululla on syömishäiriön kehittymisessä ja ylläpitämisessä. Koulu kuitenkin kannustaa ja palkitsee hyvästä menestyksestä eikä erottele sitä onko menestys pakkomielteistä vai helposti saavutettua. Kysymys oli mielenkiintoinen, joten päätin siihen tarttua. Pohjaan tekstini omiin, muutaman syömishäiriöön sairastuneen ja muutaman terveen nuoren kokemuksiin. Niistä ei voi kuitenkaan vetää luotettavia johtopäätöksiä. Olisikin hienoa, jos joku tutkisi aihetta kunnolla.

Työhistoriani aikana Syömishäiriökeskuksessa olen itsekin havainnut, että osalla syömishäiriöitä sairastavista opiskelu muuttuu pakkomielteiseksi suorittamiseksi. Todistuksessa vilisee kymppejä, mutta yksikin ysi voi jo laukaista kokemuksen, että on epäonnistunut. Pienikin virhe kokeessa voi aiheuttaa valtavan ahdistuksen ja itsesyyttelyn, vaikka koenumeroon virhe ei vielä vaikuttaisikaan. Kaikissa oppiaineissa pitäisi pärjätä täydellisesti.

Koulumaailmassa kymppejä täynnä oleva todistus voi johtaa, että oppilas saa stipendejä ja opettajilta hehkutusta. Syömishäiriöiden yhteydessä kannustus ja kiitokset pärjäämisestä voivat kuitenkin viedä opiskelun entistä pakkomielteisemmäksi. Stipendit voivat johtaa ajatteluun ”jatka niin kuin ennenkin, silloin toimit oikein”. Kun hyvin pärjäävä saakin yhden huonomman numeron, ei hehkutusta tietenkään yleensä kuulu. Syömishäiriötä sairastavan mielessä viesti voikin kääntyä sellaiseksi, että vain täydellisellä suorituksella ihminen on arvokas. Siinä mielessä koulu kyllä välittää tahattomasti viestiä, että täydellinen suoritus on tavoiteltavaa. Ongelma ei olisi niin ilmeinen, mikäli kenenkään itsearvostus ei pohjautuisi suorituksiin ja eikä taustalla olisi perfektionismia.

Koulussa pärjääminen voi myös aiheuttaa toisenlaisia reaktioita. Muistan, kuinka omassa koulussani oppilaat suhtautuivat kympin oppilaisiin (erityisesti tyttöihin) varsin kielteisesti. Joskus hyvin pärjääviä jopa hyljeksittiin. Oppilaat viljelivät puheessaan sanoja ”nipo” ja ”opettajan lellikki”. Jos joku menestyi jossain paremmin, kuin kympin oppilas, niin siitä se riemu vasta irtosikin. Koulussa hyvin pärjäävä voikin tuntea olevansa ikään kuin kahden tulen välissä. Hyvin pärjääminen voi johtaa yhtä aikaa kiitoksiin ja hyljeksintään. Silloin voi syntyä ajatusmalli ”teenpä niin tai näin, olen aina vääränlainen”. Tämä ajatusmalli on varsin yleinen syömishäiriöiden yhteydessä.

Keskustelin aiheesta myös osastomme asukkaiden kanssa. He toivat esille, että mikäli oppilaalla ilmenee syömishäiriöön viittaavia tekijöitä ja hän myös menestyy hyvin koulussa, on opiskelun pakonomaisuudesta silloin hyvä kysyä. Ilman muita viitteitä ongelmista, ei asukkaidemme mukaan opettajilla ole mahdollisuutta arvioida, onko opiskelu pakonomaista vai onko hyvä menestys helposti saavutettua. Kaikilta hyvin menestyviltä asukkaidemme mukaan ei siis tarvitse kysyä, onko kaikki hyvin. Asukkaamme toivat myös esille, että kouluissa opettajat voisivat korostaa, että jokainen oppilas voisi keskittyä omiin numeroihinsa, jotta kilpailua tai hyvästä menestyksestä kiusaamista ei syntyisi. He kuitenkin toivat samalla esille, että asia on sinänsä haastava, koska kaikilla ei ole vastaavia ongelmia kuin syömishäiriöön sairastuneilla.

Arvosanojen lisäksi koulun toimintakulttuurissa voi olla myös muita syömishäiriöitä kehittäviä ja ylläpitäviä piirteitä. Asukkaamme toivat esille, että terveystiedon ja liikunnan opetuksessa, kouluruokailuissa ja terveydenhoitajan vastaanotoissa piilee ehkä jopa suurempia altistavia tekijöitä, kuin opinnoissa pärjäämisessä. Toki koulu- ja opettajakohtaisia eroja on paljon, joten tästä ei voi asukkaiden mukaan vetää johtopäätöstä, että näin olisi aina.

Asukkaillamme oli ikäviä muistikuvia muun muassa siitä, kun terveystiedon tunneilla oli pidetty ruokapäiväkirjaa ja laskettu kaloreita. He kokivat, että oppilaiden välille syntyi kilpailua siitä kuka söi terveellisimmin tai niukimmin. Myös opettajalta saatu kritiikki huonoista ravitsemusvalinnoista vahvisti syömishäiriöajattelua. Liikuntatunneilla puolestaan huolta aiheutti se, jos liikunnan numero perustui testeissä suoriutumiseen, eikä esimerkiksi innostuneisuuteen. Osa oli jopa käynyt harjoittelemassa ennakkoon tulevia testejä varten. Terveydenhoitajilta asukkaamme olivat puolestaan kokeneet saaneensa asiattomia kommentteja. Asukkaamme kokivat, että esimerkiksi oppilaan yli- tai alipainoon liittyvistä huolista terveydenhoitajan olisi hyvä keskustella ensin oppilaan vanhempien kanssa. Kouluruokailut taas altistivat syömishäiriöajattelulle, kun oppilailla ilmeni sanatonta kilpailua siitä, kuka söi vähiten.

Vastaus koulun toimintakulttuurin vaikutuksesta syömishäiriöihin ei kuitenkaan missään nimessä ole suoraviivaisen yksiselitteinen. On hyvä muistaa, että syömishäiriöön liittyy usein hyvin negatiivinen ajattelumalli, mikä altistaa sairastuneita tai syömishäiriölle alttiita kuulemaan viattomat kommentit kritiikiksi ja merkiksi siitä, että on huono ja epäonnistunut ihminen. Kun osa oppilaista voi esimerkiksi hyötyä terveystiedon ravitsemuspäiväkirjoista, voi syömishäiriölle alttiilla tai siihen sairastuneella siitä olla haittaa.

Kysyin parilta terveeltä nuorelta, millaiseksi he ovat kokeneet terveystiedon tunnit ja terveydenhoitajan tapaamiset. Nuoret toivat esille, että terveystiedon tunneilla saa tietoa terveellisestä ravinnosta, mutta siellä tuodaan myös esille, että täydellisyyteen ei tarvitse päästä eikä juuri kukaan noudata oppikirjamaista ruokavaliota koko ajan. Terveydenhoitajan tapaamisissa he eivät myöskään olleet kokeneet ongelmia, mutta muistivat esimerkkejä siitä, kuinka joku nopeasti pituutta kasvanut nuori oli kauhuissaan, kun terveydenhoitaja oli ollut huolissaan alipainoisuudesta pituuspyrähdyksen yhteydessä.

Myös kouluruokailuissa sanaton kilpailu voi olla osaltaan syömishäiriön vääristämää tulkintaa. Kysyin tästäkin aiheesta parilta nuorelta, joilla ei ole syömishäiriötä. Heidän näkemysten mukaan kouluruokailuissa ei todellakaan kilpailla kuka syö vähiten. Yksi vastaus oli tällainen: ”Täh, ei todellakaan. Jotkut eivät syö ollenkaan, koska ruoka koulussa on pahaa. Sitten ne menevät kauppaan ja ostavat kaksi levyä suklaata.” Onkin mahdollista, että syömishäiriöön sairastunut ei kykene huomaamaan sitä, että niukka syöminen koulussa ei aina tarkoita sitä, että ruokamääriä yritettäisiin tietoisesti vähentää. Kouluruokailuista ei voi myöskään vetää johtopäätöksiä, miten nuoret syövät koulun ulkopuolella.

Terveet nuoret kuitenkin toivat esille, että syömishäiriöön sairastuneen huomaa, koska hän jättää ruokailuja väliin ja käy itse kilpailua muiden kanssa ilman todellisia kilpakumppaneita. Muut oppilaat huomaavat helposti sellaisen, jolla on syömisen kanssa ongelmia ja usein seuraavatkin tällaisen henkilön syömistä ja tilannetta.  Muut oppilaat saattavat tuijottaa sairastuneen syömistä, koska ovat siitä ihmeissään. Syömishäiriöön sairastunut voi siten arvioni mukaan tulkita tuijottamisen syömisen vertailuksi.

Keskustelu sairastuneiden ja terveiden nuorten kanssa toi esille, että koulumaailmassa on riskitekijöitä, mutta tuskin siellä ainakaan tahallisesti yritetään painostaa syömishäiriötä altistavalle käyttäytymiselle. Syömishäiriölle alttiit nuoret voivat kuitenkin kuulla viestit siten, että pitäisi laihduttaa, vähentää syömisiä ja muuttaa ruokavaliota terveellisemmäksi. Syömishäiriölle alttiin kilpailuvietti voi myös saada uskomaan, että monet kilpailevat syömiseen liittyvien asioiden suhteen, vaikka muut eivät näin kokisikaan.

Keskustelu terveiden nuorten kanssa nosti esille sen tärkeän huomion, että toiset oppilaat voivat olla avainasemassa toisen oppilaan syömishäiriön huomaamisessa. On mahdollista, että oppilaat ovat huomanneet ongelman ennen kuin yksikään opettaja tai terveydenhoitaja on ehtinyt havaita syömishäiriön mahdollisuutta. Olisikin tärkeää, että kouluissa olisi riittävästi luotettavia aikuisia, joille nuoret voivat käydä puhumassa myös muihin oppilaisiin liittyvistä huolistaan tai havainnoistaan.

Yhteenvetona haluan sanoa, että en missään nimessä halua syyllistää syömishäiriöön sairastuneita heidän ongelmistaan ja kokemuksistaan. En voi mitenkään väittää, että jonkun toisen kokemus olisi oikea ja toisen väärä. Uskon kuitenkin, että kyse on enemmänkin syömishäiriötä edistävien persoonallisuuden ja ajattelun piirteiden haitallisesta yhteen törmäyksestä ympäristön kanssa. Oleellista kouluissa olisikin huomata sellaiset oppilaat, joilla on alttiutta negatiiviselle tulkinnalle ja syömishäiriöille. Tämän jälkeen asioita pitäisi uskaltaa ottaa puheeksi. Myös asukkaamme toivat esille, että syömishäiriön puheeksi ottaminen kouluissa olisi tärkeää. He toivoivat, että asian ottaisi puheeksi joku luotettava henkilö, kuten luokanvalvoja. Asia pitäisi ottaa puheeksi lempeästi keskustellen ja kuunnellen. Kauhistelu kuten ”vitsi sä olet laiha” ei auta, sillä se kääntyy mielessä helposti syömishäiriötä vahvistavaksi.

Mitä mieltä sinä olet? Vahvistaako koulun toimintakulttuuri syömishäiriöitä? Millainen rooli koululla on syömishäiriön kehittymisessä ja ylläpitämisessä?

Terveisin,

Venla Eronen

Syömishäiriöhoidon tavoiteloukut

Syömishäiriöiden hoidossa on tärkeää tehdä suunnitelmia siitä, kuinka hoidossa edetään. Näin hoito-ote pysyy tavoitteellisena ja edistymisen seuraaminen on helpompaa. Tavoitteiden saavuttaminen onnistuu tavallisesti parhaiten, kun ne tehdään yhteistyössä sairastuneen kanssa. Toisinaan kuitenkin sairauden ollessa akuutissa vaiheessa ja hallitessa mieltä, hoitotaho voi joutua asettamaan tavoitteita, joista syömishäiriöön sairastunut ei välttämättä ole samaa mieltä tai jotka tuntuvat hänestä pelottavilta.

Tavoitteiden asettaminen onkin haastavaa, sillä niissä voi piillä yllättäviä ansoja. Toisinaan nimittäin yhdessä sovitut, toipuvan itse tai hoitotahon asettamat tavoitteet voivat kääntyä toipumisen esteeksi tai ainakin hidasteeksi. Kyse on silloin tavoiteloukusta. Alkujaan hyvällä tarkoituksella asetettu tavoite ei silloin enää kohtaakaan tämän hetken tarpeita, mutta sairastuneen mieli jumittuu siihen ja eikä millään osaa päästää irti.

Eräs tällainen tavoiteloukku voi olla tavoitepaino. Olen kohdannut useita syömishäiriöön sairastuneita, joille hoitotaho on asettanut tavoitepainon, jonka saavuttamisesta on tehty hoidon keskipiste. ”Sitten kun painosi on tämä, niin saat urheilla, osastohoito voidaan päättää, voit palata kouluun jne.” Tavoitepainon asettaminen hoidon keskiöön on kuitenkin ongelmallista siksi, että painoon sidottu toipumisen taso ei kerro juuri mitään todellisesta toipumisesta. Se voi myös johtaa siihen, että syömishäiriöön sairastunut ”syö” itsensä ulos hoidon piiristä ja suorittaa vaaditut asiat mekaanisesti ilman, että mielen sisällä tapahtuu aitoa muutosta. Tavoitepaino on myös voitu asettaa esimerkiksi kasvavalle nuorelle. Tavoitepainon saanut 13-vuotias voi muistaa kyseisen lukeman vielä 20-vuotiaanakin ja pitää sitä edelleen pätevänä – tavoitepainosta on muodostunut mielessä raja, jota ei saa ylittää.

Toinen tavoiteloukku voi olla hoitotahon tekemä ”lupaus”, että syömishäiriön kanssa taisteleva voi pitää syömishäiriön osana elämäänsä, kunhan pystyy pitämään tilanteen hallinnassa. Toisinaan erityisesti osastohoidossa saatetaan tähdätä tilanteeseen, jossa toipuva pärjää jotenkuten. Tällöin katsotaan, että hoito voidaan lopettaa esimerkiksi heti hengenvaaran väistyttyä. Harvoin kyse on siitä, että täydelliseen toipumiseen ei edes tähdättäisi, mutta syömishäiriö saa sairastuneen helposti ajattelemaan, että kyse on lupauksesta pitää sairaus osana elämää. Tällaiseen toipumisen tasoon tähtääminen voi johtaa helposti sairauden turhaan pitkittymiseen tai parhaassakin tapauksessa vähintäänkin lisätä riskiä voinnin romahtamiseen hankalan elämäntilanteen osuessa kohdalle.

Myös ateriasuunnitelma voi muodostaa joskus tavoiteloukun. Syömishäiriöiden hoidossa ateriasuunnitelman tarkoitus on turvata riittävä energiansaanti ja luoda turvaa toipuvalle. Ateriasuunnitelma auttaa toipuvaa luottamaan siihen, että hoitotaho toimii yhtenäisesti – kukaan ei annostele ruokia mielensä mukaan ajatuksella ”kyllä tuon pitää vielä vähän enemmän syödä”. Myös hoitotaho voi rauhassa luottaa siihen, että syöty ruokamäärä edesauttaa sairastuneen kehon toipumista. Ateriasuunnitelman haaste on kuitenkin siinä, että mieli voi kääntää sen jälleen ehdottomaksi syömisen ylärajaksi, vaikka todellisuudessa ateriasuunnitelma määrittää useimmiten ravitsemuksen minimitason, varsinkin alipainoisilla potilailla.

Erityisen ongelmallisia mielestäni ovat sellaiset ateriasuunnitelmat, joihin on merkitty tarkat kalorimäärät. Silloin saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa sairastunut esimerkiksi puolittelee iltapalan leipäpalasia, jotta päivän energiansaanti ei ylittäisi kalorirajaa. Toisaalta korkeampienergisiä ruokia ei uskalleta ikinä syödä, koska ne voisivat lohkaista liian ison osan päivän energiatavoitteesta, jolloin muilla aterioilla ei enää toipuvan mielestä saisi syödä juuri mitään. Toki myös fiksummin koostetut ateriasuunnitelmat voivat muodostaa loukun – sairastuneen mieli juuttuu helposti turvallisiksi kokemiinsa rutiineihin. Siksi ateriasuunnitelman tulisi väljentyä hoidon ja toipumisen edetessä asteittain. Hoidossa olisi hyvä edetä tilanteeseen, jossa toipuva voi luopua ateriasuunnitelmasta kokonaan siten, että hän saa kuitenkin vielä tukea ammattilaisilta.

Tavoiteloukut muodostuvat usein hyvän tarkoituksen ja syömishäiriöille tyypillisen mustavalkoisen ajattelun yhteentörmäyksissä. Tavoitteiden asettamisessa olisikin hyvä aina muistaa kokonaisvaltaisuus sekä ihmisen jatkuva kehittyminen ja muuttuminen. Koska syömishäiriöstä toipuminen kestää usein kauan, on tärkeää pitää mielessä, että esimerkiksi 13-vuotiaana asetetut tavoitteet pitää tarkistaa säännöllisesti. On hyvä tehdä selväksi, että tavoitteet muuttuvat ajan ja paranemisen myötä, jotta sairastunut ei luulisi niiden olevat relevantteja vielä 20-vuotiaanakin.

Tavoitteiden merkitystä on tärkeää pohtia aina kokonaistilanteen näkökulmasta. Ajattelen, että tavoitteiden ei pitäisi ylläpitää liikaa suorituskeskeistä näkökulmaa. Suorituskeskeisyyttä saattaa lisätä se, jos tavoitteen saavuttamista edistetään liikaa ”porkkanoilla”, joilla ei ole juurikaan kytköstä tavoitteeseen tai jos yksittäinen tavoite sidotaan suuriin linjauksiin hoidossa. Hyvä esimerkki tällaisesta tavoiteporkkanasta voisi olla esimerkiksi se, että toipuvalle luvataan liikkumisluvat, kun hän on maistanut esimerkiksi palan suklaata.

Tavoitteiden merkityksen pohtiminen hyvän elämän näkökulmasta on usein pitkäjänteisyyttä vaativaa, mutta se on kuitenkin hyödyllisempää kuin esimerkiksi saavutettavien ulkoisten etuuksien kaupittelu. Toki ulkoisia motivaatiotekijöitäkin välillä tarvitaan, mutta ne eivät saisi liikaa ohjata hoitoa. Keskeisempää on, että toipuva oppii huomaamaan, että syömishäiriöstä luopuminen on turvallista ja mahdollistaa onnellisemman ja useampia hienoja mahdollisuuksia eteen tuovan elämän.

Millaisia tavoiteloukkuja sinä olet kohdannut? Entä miten tavoiteloukut voisi mielestäsi välttää? Entä voiko hoitotaho jumittua tavoiteloukkuihin? Millaisia ne ovat?


Terveisin,

Venla Eronen

Urheilijat ja syömishäiriöt – mitä tapahtuu urheilu-uran jälkeen?

Syömishäiriöiden on jo pitkään tiedetty vaivaavan urheilijoita sekä harrastelu- että kilpatasolla. Urheiluanoreksia ja kilpailuja edeltäneen painonpudotuksen jälkeinen ahminta on ollut pitkään tiedossa ja siitä on puhuttu melko paljon. Urheilu-uran jälkeen ilmenevät syömisvaikeudet ovat kuitenkin olleet esillä selvästi vähemmän.

Syömishäiriökeskuksen terapiayksikössä on vuosien varrella havaittu, että urheilijat saattavat löytää itsensä melko eksyksistä urheilu-uran jälkeen. Kun lapsuudesta saakka elämää hallinnut harjoittelu jää pois ja pitäisi asettua elämään ilman ammattimaista harjoittelua, monille tulee yllätyksenä, kuinka suuri elämänmuutos onkaan kyseessä.

Entinen urheilija saattaa huomata, että sopivia ruokamääriä voi olla vaikeaa hahmottaa liikunnan vähentyessä. Toisille tämä aiheuttaa suuren huolen lihomisesta ja saattaa jopa johtaa syömisongelmiin, jotka voivat puolestaan johtaa syömishäiriöihin. Toisilla ilmenee myös hankaluuksia hahmottaa yleistä elämänhallintaa, jolloin omien asioiden hoitaminen saattaa tuottaa yllättäviä vaikeuksia. Joukkueurheilija puolestaan saattaa huomata, että hänen on vaikea löytää puheenaiheita oman lajin ulkopuolelta, joten uusien sosiaalisten suhteiden luominen voi tuntua haastavalta.

Syömishäiriökeskuksessa on havaittu urheilijoiden valmennuksesta puuttuvan urheilun jälkeiseen elämänvaiheeseen siirtymiseen valmistautuminen. Joskus näyttää jopa siltä, että urheilija jää ikään kuin heitteille lopettaessaan uransa. Uran aikana hänellä on ollut aina joku, jonka puoleen kääntyä ja joka on auttanut häntä selviytymään urheiluun liittyvistä haasteista. Yhtäkkiä hänen onkin selviydyttävä kaikesta ilman tukea.

Olemme kaikki nähneet traagisia esimerkkejä siitä, kuinka juhlittu urheilija on täysin menettänyt elämänhallintansa uransa jälkeen ja joutunut suuriin vaikeuksiin. Joskus jopa menettänyt henkensä. Heistä kirjoitetaan lehdissä ihmetellen ja säälitellen näkemättä, että he ovat ehkä joutuneet täysin kohtuuttomaan tilanteeseen urheilu-uransa loputtua. Eritysesti jos loppumiseen on liittynyt skandaali, loukkaantuminen tai muu äkillinen käänne.

Urheilijoihin on suuri houkutus kohdistaa epärealistisia odotuksia. Uran huipulla heitä pidetään kansallissankareina. Kun he ovat kerran yltäneet lähes yli-ihmismäisiin suorituksiin urheiluareenalla, eihän heillä voi olla heikkouksia. Heidän pitäisi pystyä selviytymään kaikesta. Mutta entä uran jälkeen? Saako olla heikko? Saako pyytää apua?

Syömishäiriökeskuksessa nähdään, että urheilijat joutuvat suuren ja usein vaikean elämänmuutoksen eteen lopettaessaan uransa. Ja usein he ovat tähän valmistautumattomia. Oli loppuminen sitten kunniakas tai ei, äkillinen tai harkittu, siirtymävaiheessa olisi hyvä olla mahdollisuus tukeen, ohjaukseen ja valmennukseen. Urheilijoilla on usein mahtavat varastot voimavaroja, joiden ottaminen käyttöön siviilielämässä hyödyttää heitä niin työ- kuin yksityiselämässäkin. Aina ei kuitenkaan ole automaattisesti selvää, kuinka voimavarat voisi kanavoida uudessa elämänvaiheessa.

Tarjoamalla siirtymävaiheessa urheilijalle tukea, voidaan saada muutoksesta hedelmällinen ja mahdollisimman kivuton.  Koska Syömishäiriökeskuksessa on havaittu tällaisen palvelun puuttuvan, olemme päättäneet aloittaa tämän syksyn aikana uuden projektin, jonka puitteissa haluamme tarjota uraansa lopetteleville urheilijoille apua ura- ja siviilielämän siirtymävaiheeseen. Ohjelmassa käydään läpi muuttuneita ravitsemustarpeita, tunteensäätelytaitoja sekä elämässä selviytymisen taitoja. Jokainen urheilija kohdataan yksilönä ja hänelle suunnitellaan juuri hänen tarpeittensa mukainen tuki. Uskomme, että monet ongelmat ovat estettävissä ja voitettavissa, kun niihin tarjotaan tukea ja ratkaisuja jo varhaisessa vaiheessa. Kerromme projektistamme lisää syksyn 2017 aikana.


Syysterveisin,

Pia Charpentier

Kun omat siivet kantavat, on aika lentää pesästä

Tiedättekö mitkä ovat hienoimpia hetkiä Syömishäiriökeskuksessa työskennellessä? No se hetki, kun saa lähettää syömishäiriöstä jo niin pitkälle toipuneen maailmalle, että terve pohja kantaa ja lentäminen omien siipien varassa onnistuu. Usein nuo hetket ovat haikeita, mutta onnellisia. Halataan, rutistetaan ja sanotaan ääneen ”viimeiset” kannustukset. Tippakin saattaa tulla linssiin. Vitsaillaan myös ehkä hieman, että ei haluta enää ikinä kohdata.

Omaan elämään siirryttäessä mieleen voi tulla monenlaisia ajatuksia ja tunteet voivat vaihdella. Into ja jännitys, vapauden tunne ja ilo, mutta myös epävarmuus ja pelko voivat välkkyä mielessä. Ihanaa, viimeinkin elämä alkaa! Tätä olen odottanut. Pärjäänköhän? Mitä, jos ikävä iskee? Kaikki nämä ovat varsin tavallisia tuntemuksia ja ajatuksia. On luonnollista, että muutos mietityttää. Uuden edessä ihminen on astumassa osittain tuntemattomaan.

Onneksi Syömishäiriökeskuksen osastohoidossa muutos tulee pikkuhiljaa – hoito ei pääty kuin seinään yllättäen. Hoidon keskivaiheilla ja loppupuolella, kuntoutusvaiheessa, pääpaino on oman vastuun lisäämisessä, omien siipien kokeilemisessa osaston ulkopuolella ja monesti jo aivan muissa asioissa kuin syömisessä. Stressinhallinta, omien voimavarojen tunnistaminen, sosiaaliset suhteet ja elämän sisältö voivat olla esimerkiksi näitä muita asioita.

Mitä siihen vaaditaan, että pesästä voi lentää? Tätä meiltä usein kysytään. Onko se paino se mittari, mikä hetken ratkaisee? Vai onko se syömiskäyttäytyminen? Vai kenties jotain muuta? Syömishäiriökeskuksen hoito tähtää kokonaisvaltaisen parantumisen mahdollistamiseen. Syömishäiriökeskuksen hoidon aikana aloitetaan prosessi, joka johtaa myös ajatuksissa tapahtuviin muutoksiin ja toimintakyvyn laaja-alaiseen vahvistumiseen, joilla on mielestämme keskeinen rooli hyvän elämän pohjana ilman syömishäiriötä. Tällöin terveet ajatukset ohjaavat toimintaa ja synkeät sairauden ajatukset esiintyvät enää mielen sisällä - ottamatta valtaa käytännön tasolla. Prosessi jatkuu vielä hoidon päätyttyä esimerkiksi terapiassa.

Ei ole kuitenkaan täysin tavatonta, että pieniä notkahduksia saattaa vielä tulla vastaan hoidon päätyttyä. Yleensä kuitenkin riittävän pitkä hoito on auttanut toipuvaa tunnistamaan vaaran merkkejä ja löytämään keinot selvitä notkahduksista. Voimansa löytänyt terve ajattelu auttaa näkemään ongelmatilanteisiin aidosti hyviä ratkaisuja, jotka eivät aiheuta ongelmia pitkälläkään tähtäimellä. Ympärivuorokautisen hoidon jälkeen asukkaallamme on käytössään jo paljon ”hyvän elämän” avaimia ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista.

Paranemismotivaatiota käsittelevän kirjoituksen yhteydessä Omenatuvan lukija Nyytin äiti toi esille kommentissaan, että toipumisessa vaikeinta ei ole muutoksen tekeminen, vaan tehtyjen muutosten ylläpito. En osaa sanoa, onko muutoksen ylläpito vaikein vaihe vai ei, mutta ainakin se on tärkeä. Siksi omaan elämään siirtyminen tulee tapahtua siinä vaiheessa, kun ihminen osaa hankalissa tilanteissa turvautua terveyttä tukeviin ratkaisuihin ja ylläpitää niiden avulla muutosta.

Muutoksen ylläpito vaatii hoidon päättymisen jälkeen vielä keskittymistä ja opittujen asioiden soveltamisen harjoittelua.  Kun oma elämä alkaa kantaa tukevasti, siirtyy ylläpitäminen tiedostamattomalle tasolle ja automatisoituu. Näin ihmisen ei tarvitse enää ajatella, että on ”syömishäiriöinen”. Syömishäiriö sen sijaan jäsentyy osaksi omaa elämäntarinaa – osaksi menneisyyttä. Tulevaisuus on jotain täysin muuta.


Terveisin,

Venla Eronen

P.S Kiitos kaikille entisille asukkaillemme, jotka meitä aina välillä muistatte korteilla tai viesteillä. On aina ilahduttavaa kuulla, että omat siivet kantavat. Vaikka emme enää halua teitä ”hoivata”, muistamme teidät kyllä suurella lämmöllä  :)

Syömishäiriöt puhututtavat – Kysymykset, joihin on vaikea vastata

Huomaan usein uusia ihmisiä kohdatessani, että syömishäiriöt puhututtavat, ihmetyttävät ja kiinnostavat ihmisiä ilmiönä. Moni kysyjä sanoo, että ei oikeastaan tiedä syömishäiriöstä juuri mitään, mutta on joskus ehkä kohdannut jonkun, joka on sairastunut syömishäiriöön. Kyselijöiden runsaus viestii minulle, että syömishäiriöt tiedostetaan jollain tasolla nykypäivänä, mutta niitä ei edelleenkään juuri ymmärretä. Syömishäiriöiden ympärillä leijuu utumainen pilvi, mikä pitää sisällään ymmärtämättömyyttä, väärinymmärrystä ja mystiikkaa.

Olen myös huomannut, että vaikka olenkin työskennellyt jo melko kauan syömishäiriöiden parissa tavalla tai toisella, en osaa vastata moniinkaan kysymyksiin. Luulen osaavani, mutta sitten huomaan, että vastaukseni jäävät kuitenkin puolivillaisiksi. Tämä johtunee siitä, että syömishäiriöt ovat vaikeita sairauksia osittain juuri siksi, että monesti selkeitä vastauksia ei ole. Syömishäiriön muotoja on yhtä monta kuin sairastunuttakin ja toipumisen tarinatkin ovat aina yksilöllisiä.

Esimerkiksi sairauden syihin vastaaminen on ollut minulle yllättävän haastavaa. Olisi helppo heittää, että syömishäiriö johtuu siitä ja tuosta, mutta todellisuudessa sairauden syiden ymmärtäminen ei ole niin yksioikoista. Sairastuneella voi olla jokin selkeä elämäntapahtuma, mikä on osaltaan johtanut sairastumiseen, mutta tapahtuma ei kuitenkaan yksin selitä, miksi ihminen reagoi siihen juuri syömishäiriöllä. Yhtä usein ihmisen elämäntarinaa tarkasteltaessa, mitään selkeää osoitettavaa syytä ei löydy. Vastauksena monen asian summa puolestaan tuntuu jättävän kysyjän tiedon nälkään, sillä monien asioiden yhdistäminen mielessä sairauteen johtavaksi ei ole helppoa. Yksi suosimani vastaus sairauden syihin on nykyään se, että syömishäiriö on oire jollekin muulle ongelmalle, jota sairastunut ei ole pystynyt kestämään tai muutoin selvittämään.

Toinen vaikea kysymys minulle on ollut median ja länsimaalaisen kulttuurin rooli syömishäiriöiden yhteydessä. Intuitiivinen vastaukseni kysyjille on, että syömishäiriö ei johdu mediasta ja länsimaisesta kulttuurista, vaikka tiedänkin, että vastaus on osittain harhaanjohtava. Syy miksi en halua painottaa niiden roolia on se, että en halua antaa kuvaa syömishäiriöistä pinnallisina ja ulkonäkökeskeisinä sairauksina. Tiedostan kuitenkin, että median viestinnällä ja länsimaalaisilla kauneusihanteilla on lusikkansa sopassa, mutta haluan viestittää kysyjille, että yksilöllisellä tasolla syömishäiriö on aina paljon monimutkaisempi sairaus.

On kuitenkin sanomatta selvää, että toipumisen tiellä jatkuvasti joka suunnasta kimpoilevat kauneusihanteet, eivät helpota kenenkään taivalta. Siksi toivonkin, että media ja yhteiskuntamme kantaisivat myös vastuunsa. Esimerkiksi laihduttamisvinkkien jakaminen syömishäiriöistä puhuttaessa on mielestäni vastuutonta. Medialla voi kuitenkin olla arvokas rooli ymmärryksen lisäämisessä, joten toivoisin näkeväni yhä enemmän sellaista viestintää, mikä ennalta ehkäisee syömishäiriöitä ja auttaa ymmärtämään sairauden todellista luonnetta. Median viestinnässä tulisi näkyä, että syömishäiriöissä ei ole mitään kadehdittavaa, eikä upea tai hoikka ulkokuori ole mikään tae onnellisuudesta.

Kolmas vaikea kysymys on mielestäni, voiko syömishäiriöstä parantua kokonaan. Minusta tuntuu, että usein kysyjällä on jo valmiiksi ennakko-oletus, että ei voi – kerran anorektikko, aina anorektikko jne. Minulle on joskus jopa loukkaannuttu, kun olen vastannut, että kyllä syömishäiriöstä voi parantua kokonaan. En täysin ymmärrä, miksi vastaukseni aiheutti suuttumusta. Minun järkeni mukaan vastaukseni oli lohdullinen. Toiselle se ei sitä kuitenkaan ollut.

Kysymykseen vastaaminen on mahdollisesti siksi vaikeaa, että parantumisen määritelmät eivät ole yhtenäisiä. Monet parantumisen määritelmät ottavat huomioon fyysiset muutokset sekä käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset. Paino korjaantuu (erityisesti anoreksiassa), näkyvät oireet jäävät pois ja ruokailutottumukset normalisoituvat. Ihminen on saanut ehkä tämän jälkeen terveen paperit, mutta kun romahdus on tapahtunut, on ihmisellä mennyt usko täydellisen parantumisen mahdollisuuteen. Ongelmana on kuitenkin ollut ehkä se, että ajattelussa tapahtuvaa muutosta ei ollut ehtinyt tapahtua ennen, kuin ihminen oli määritelty parantuneeksi.

Ajattelussa tapahtuva muutos onkin huonommin määritelty parantumisen määritelmissä. Väittäisin, että juuri ajatusten sisältö on se, mikä lopulta ratkaisee, onko parantuminen todella tapahtunut. Minäkuva on muuttunut positiivisemmaksi, tunteita on helpompi kuunnella ja käsitellä eikä negatiivinen ja pelkojen värittämä ajattelu enää hallitse elämää. Tässäkin on kuitenkin oma kommervenkkinsa. Jos esimerkiksi anoreksiasta toipunut joskus ajattelee kehostaan negatiivisesti tai bulimiasta toipunut huomaa ajattelevansa lenkille lähtöä herkuttelun jälkeen, niin tarkoittaako se, että täydellinen parantuminen ei ole tapahtunut. Odotammeko kenties parantuneilta jotain sellaista vahvuutta ja täydellisyyttä, mikä on paljon vaadittu myös heiltä, jotka eivät ole koskaan sairastaneet syömishäiriötä?

Muistammeko, että loppujen lopuksi ulkonäköhän oli vain osa syömishäiriötä? Yksi ajatuslipsahdus ulkonäkökeskeiseen maailmaan ei vielä tee kenestäkään täysin parantumatonta. Kun elämämme yhteiskunnassa, jossa lähes kaikki ympärillä riemuitsevat jo yhdestä pudotetusta kilosta, mielestäni olisi kohtuutonta olettaa, että syömishäiriöstä toipunut ei koskaan enää kohtaisi sellaisia ajatuksia. Keskeisempää onkin tarkastella, kuinka usein näitä ajatuksia on ja millaisen otteen ajatukset ihmisestä saavat. Tältä pohjalta sanoisin, että olen kohdannut useita ihmisiä, jotka ovat parantuneet täysin. Ajatukset ovat muuttuneet positiivisemmiksi ja syömishäiriö ei enää ota valtaa vaikeina hetkinä, vaan ihminen on oppinut hyödyntämään terveitä keinoja ahdistuksesta selvitäkseen.

Vaikeita kysymyksiä on toki enemmänkin, mutta tässä oli muutama kysymys, joihin minun on ollut vaikea vastata. Millaisia vaikeita kysymyksiä sinä olet kohdannut? Entä miten vastaisit kysymyksiin, jotka minä olen kohdannut?


Terveisin,

Venla Eronen

Kun et taaskaan osannut sanoa ei

Kerron yhden esimerkin omasta elämästäni, jonka muistan kirkkaasti kuin eilisen päivän, vaikka asia tapahtui lapsuudessani. Oli kaunis talvi-sunnuntai. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Lasketteluun sää oli mitä mainioin. Olin vasta ala-asteella, mutta olin jo aika hyvä laskettelemaan, sillä olinhan tehnyt sitä pieneen ikääni nähden jo melko kauan. Hissijonossa tuntematon mies kysyi minulta, haluaisinko osallistua ilmaiseen laskettelukouluun, joka alkaisi 5 minuutin kuluttua. Minua ujostutti paljon, kun tuntematon puhui minulle. Sain siinä jotenkin kuiskattua ”ihan sama”.

Viiden minuutin päästä olinkin sitten jo mukana tuossa laskettelukoulussa. Ja kappas, kohta aurasinkin ohjaajan jalkojen välissä, kuten monet muutkin lapset muiden ohjaajien. Jostain syystä en saanut sanottua vielä siinäkään hetkessä ”ei” ja että ”hei, mä osaan tän jo, mä voisin enemminkin opetella pujottelutekniikkaa ihan kunnolla”.

Niin siinä kävi, että uskalluksen puute sanoa ”ei”, johti siihen, että iso osa hyvästä laskettelupäivästä valui hukkaan. Harmitti vietävästi, sillä en ehtinyt syöksyä upeita metsäreittejä auringon paistaessa lumisten puiden lomasta. En ehtinyt harjoitella hyppyrihyppyjä, enkä ehtinyt tekemään juuri mitään muutakaan mitä olisin halunnut tuona laskettelupäivänä tehdä.

Kuulostaako tutulta? Olisit halunnut sanoa ”ei”, mutta sanoit ”ihan sama” tai ehkä jopa ”kyllä”. Halusit miellyttää toista. Sivuutit tarpeesi tai mielipiteesi ja toimit niin kuin oletit toisen sinun haluavan toimia. Jälkikäteen harmittelit mielessäsi miksi menit niin taas tekemään.

Syömishäiriöiden yhteydessä omat tarpeet tulevat usein helposti sivuutettua. Joillakin kohtaamistani syömishäiriöön sairastuneista ”ei” jää sanomatta päivittäin. Monet asiat voivat olla ihan pieniä ja arkisia, mutta kun niistä ei koskaan kieltäydy, niin ei:n sanomisen vaikeudesta tulee todellinen itseä kuormittava tekijä. Ihmisestä tulee helposti ikään kuin kynnysmatto, jonka tarpeita on helppo polkea. Ikävä kyllä, joskus ”ei” jää sanomatta myös niissä isommissa asioissa, jolloin ihminen ajautuu todella vaikeisiin tai vakaviin tilanteisiin, joiden aiheuttamaa takkaa joutuukin sitten selvittelemään vuosia.

Monista ei:n sanominen saattaa tuntua pahimmalta mitä voi tehdä, suurelta loukkaukselta toista kohtaan. Se voi tuntua hävettävältä itsekkyydeltä. Todellisuudessa ei:n sanominen ei ole itsekkyyttä. Sen sanominen ei tarkoita sitä, että koskaan ei voisi tehdä kompromisseja. Eikä ei:n sanominen automaattisesti loukkaa toisia ihmisiä. ”Ei” on joskus tarpeellinen viesti itsensä arvostamisesta. Se suojelee monesti myös itseä vaarallisilta tilanteilta. Se vähentää mahdollisuuksia joutua hyväksi käytetyksi niin koulussa, töissä kuin muissakin sosiaalisissa tilanteissa.

”Ihan sama” on mielestäni usein samaan lopputulokseen johtava vastaus kuin ”kyllä”. Se viestittää epävarmuutta, mutta jättää tilanteen elämään siten, että toinen helposti määrittelee mitä tehdään tai miten toimitaan. Joskus toki voi olla niinkin, että ei oikein itsekään tiedä mitä haluaa. Silloin ”ihan sama” voi tuntua hyvältä vastaukselta. Ja kyllähän niin voi vastatakin, mutta on hyvä huomata, että mielensä saa muuttaa. Omassa esimerkissäni olisi ollut täysin oikeutettua muuttaa mieltä, kun laskettelukoulun luonne selvisi. Olisin voinut kertoa, että kyseinen laskettelukoulu ei ollut minulle tarpeen. Se olisi ollut myös reilua ohjaajaa kohtaan, sillä ehkäpä hän olisi osannut sitten ehdottaa minulle enemmän osaamistani vastaavaa laskettelukoulua tai tarjota ilmaista laskettelukoulua enemmän sitä tarvitsevalle.

Miten sitten voi oppia sanomaan ”ei”? Ensimmäiseksi ohjeeksi sanoisin, että toisen reaktioita ei tarvitse pelätä. Pelko on usein turhaa. Toinen ei automaattisesti suutu tai ala vihata sinua vain siksi, että kieltäydyt jostain. Et myöskään ole vastuussa toisen tunteista omiesi kustannuksella. Tarve miellyttää aina muita käy ihmiselle itselleen raskaaksi ja se näkyy helposti muille. Muista, että itseluottamuksesi kehittyminen ei pitäisi olla riippuvainen toisen miellyttämisestä. Itseluottamus kehittyy paremmin, kun kunnioitat itseäsi. Silloin sinuakin kunnioitetaan enemmän ja sinun on helpompi kunnioittaa aidosti toisia.

Huomaathan myös, että ei:n sanominen ei ole synonyymi itsekkyydelle. Mielestäni itsekkyyttä on enemmän se, että sanoo aina ”kyllä”. Toiselle voi tulla pidemmän päälle tunne, että hän on vastuussa sinusta, viihtymisestäsi ja tunteistasi, sillä se näkyy melko usein ulospäin, jos et oikeasti olisi halunnut sanoa ”kyllä”.

Voit myös perustella vastauksesi. Voit esimerkiksi kertoa toiselle, että lähtisit mielelläsi tekemään jotain mihin toinen on sinut kutsunut, mutta sinulla on jo sovittu muuta. Voit myös tehdä vastaehdotuksen, kuten ”sopisiko sinulle ylihuomenna?”. Ihmisillä on kyllä taipumusta ymmärtää ja hyväksyä vastauksesi. Jos taas et aina tiedä mitä todella haluat, voit myös sanoa, että haluat miettiä hetken. On täysin hyväksyttävää kuulostella omia halujaan ja toiveitaan hetki, ennen myöntävän tai kielteisen vastauksen antamista. Lupaa kuitenkin palata asiaan heti kun tiedät.

Itseni kohdalla hukkaan valunut laskettelupäivä antoi hyvän opetuksen. Muistan sen usein niinä hetkinä, kun ajattelen, että en kehtaa sanoa ”ei”. Se muistuttaa minua vieläkin, että oman mielipiteen muodostamiseen voi käyttää hetken. Kokemus kuiskailee takaraivossani joka kerta, kun meinaan sanoa ”ihan sama”, vaikka tietäisin mitä haluan. Se muistuttaa myös siitä, että voin muuttaa mieltäni. Kokemus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että ei:n sanominen olisi aina minulle helppoa. Usein se kuitenkin rohkaisee kuuntelemaan itseäni ja arvostamaan omia tarpeitani.

Toivoisinkin jokaiselle lukijalle rohkeutta kuulostella itseään ja omia tarpeitaan. Loppujen lopuksi siinä on kyse siitä, että itseään arvostaa. Itseään arvostamalla on myös lähempänä sitä, että voi aidosti arvostaa myös toista. Silloin toiseen pystyy luottamaan ja tietää, että jos itse ei jossain haluaisi olla mukana, on reilumpaa myös toista kohtaan sanoa se suoraan.

Uskalla siis sanoa ”Ei”!


Terveisin,

Venla Eronen

Kuka puhuu sisälläni? – Syömishäiriön ääni ja sen huomioiminen hoidossa

Syömishäiriötä sairastavat kertovat usein mielensä sisällä olevasta ”äänestä”, joka kritisoi, ahdistelee, painostaa ja pakottaa tekemään monen muotoista väkivaltaa itselle. Ääni on niin epämiellyttävä, että sen kuulumista pelätään ja sen vaientamiseksi tehdään mitä ikinä se vaatiikaan, hinnalla millä hyvänsä.

Äänen viesti vaikuttaa totuudelta, se satuttaa ja saa sairastuneen tuntemaan itsensä surkeimmaksi olioksi, joka tämän maan pintaa kuluttaa. Ääni voi toistaa lauseita, kuten ”sinusta ei ole mihinkään”, ”kaikki mitä teet, epäonnistuu ennemmin tai myöhemmin”, ”et ansaitse elää” ja niin edelleen. Ääni voi myös vaatia suorituksia, kuten pitkiä juoksulenkkejä – ja jos niitä ei tee, mielessä kaikuvat lauseet muuttuvat entistä musertavammiksi ja syyllistävämmiksi.

Usein sairastunut tietää jossain mielensä sopukassa, että ihan kaikki äänen sanomat asiat eivät voi olla totta. Kuitenkin se aiheuttaa niin voimakkaan tunnereaktion, että sitä on pakko kuunnella. Ääni vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin, toimintaan ja oloon. Tämän vuoksi se tuntuu todelta: kehon ja mielen voimakas tunnereaktio äänen sanomaan tekee siitä toden tuntuisen.

Syömishäiriön ääni aiheuttaa sairastuneessa usein ristiriitaisen olon. Järki sanoo, että lauseiden sisältö ei voi olla ainakaan kokonaan totta, mutta keho sanoo, että jotain kamalaa on tapahtumassa. Kehon ja mielen yhteissysteemi reagoi sanoihin samalla tavalla, kuin jos joku ulkopuolinen seisoisi vieressä huutamassa asiattomuuksia äänihuulet kireällä. Tuntuu siltä, kuin joku pahoinpitelisi henkisesti.

Sairastunut usein pohjimmiltaan ymmärtää, että äänet tulevat hänestä itsestään, mutta hän ei osaa pysäyttää niitä. Lisäksi monet ovat hieman epävarmoja siitä, että voiko ääniä edes noin vain leimata ”syömishäiriön höpinäksi” ja ohittaa olan kohautuksella – mitäs jos niissä piileekin totuuden siemen? Mitä jos äänet auttavatkin tsemppaamaan ja ilman niitä viimeinenkin yrittämisen tahto häviäisi? Ehkä pahoinpitelevä ääni kuitenkin jotenkin karulla tavalla auttaa? Tough love?

Vaikka ”syömishäiriön ääni” saattaakin tuntua jälleen yhdeltä syömishäiriöihin liittyvältä kummallisuudelta, on se tärkeää ottaa oireena tosissaan ja hoidossa yhdeksi työstämisen kohteeksi. Tutkimuksissa on havaittu, että syömishäiriön ääni on mm. yhteydessä laihuushäiriön uusiutumiseen. Myös äänen viestien henkisesti väkivaltaisen sisällön on havaittu olevan yhteydessä syömishäiriön vakavuuteen sekä laihuus- että ahmimishäiriössä. Kyseessä on siis oleellisesti sairauden kulkuun ja paranemiseen vaikuttava oire.

Koska puhutaan äänestä, on hyvä selkeästi erottaa toisistaan syömishäiriön ääni sekä psykoosisairauksiin liittyvä äänten kuuleminen. Syömishäiriön äänestä puhuttaessa ei ole kyseessä psykoottinen äänten kuuleminen, vaan pikemminkin negatiivinen sisäinen puhe. Se on normaali ilmiö, joka esiintyy kaikilla ihmisillä. Syömishäiriöissä tämä ilmiö saa kuitenkin niin voimakkaat mittasuhteet, että se alkaa haitallisessa määrin hallita sairastuneen mieltä.

Keskusteluissa usein kilpailevat syömishäiriön ääni, joka hallitsee sairastuneen mieltä, ja hoitavan henkilön ääni, joka sanoo vastakkaisia asioita. Tämä saattaa heikentää sairastuneen rohkeutta ottaa vastaan apua. Jos äänen puhetta ei oteta selkeästi esille ja suhtauduta siihen vakavasti, jää sairastunut yksin kamppailemaan sisältä ja ulkoa tulevien viestien ristiriitaisuuden keskelle. Ja kuten usein käy, yksinään selviytymään jätetty sairastunut joutuu tavallisesti tottelemaan sairauden ääntä, sillä sen kuuntelematta jättäminen aiheuttaa liian suuren takapotkun – ahdistuksen ja pahan olon voimistumisen.

Hoidossa sairauden ääni on hyvä ottaa selkeästi esille ja työstää sitä kuten muitakin syömishäiriön oireita. On tärkeää nähdä, että ääni on yleinen syömishäiriöoire, jota on tarpeen tarkastella ja tutkia yhdessä, hyväksyvässä ja uteliaassa hengessä hoitavan henkilön ja sairastuneen välisessä työskentelyssä.

Äänten kanssa voi työskennellä monella tavalla. Erityisesti kognitiivisessa psykoterapiassa on monenlaisia tähän soveltuvia menetelmiä. Yleisesti voisi todeta, että ensimmäinen askel on yhdessä todeta äänten (tai äänten kaltaisten tunkeutuvien ajatusten) olemassaolo ja keskustella niiden monenlaisesta merkityksestä. Joskus äänet voivat esimerkiksi tuntua väkivaltaisilta, joskus viettelevän houkuttelevilta ja niin edelleen. On hyvä käyttää reilusti aikaa ääniin tutustumiseen esimerkiksi kirjoittamalla ylös niiden sanomia lauseita erilaisissa tilanteissa. Kirjoittaminen auttaa ottamaan etäisyyttä ja tarkastelemaan viestejä objektiivisemmin.

Toinen askel on tarkastella äänen sanomia lauseita uusista perspektiiveistä. Esimerkiksi sen pohtiminen miltä tuntuisi kuulla, että rakas ihminen uskoisi itsestään äänten mainitsemia asioita, auttaa tarkastelemaan viestejä etäämmältä. Mitä toiselle voisi sanoa, joka kertoisi mielensä toistelevan tällaisia lauseita? Miten häntä voisi auttaa näkemään toisenlaisen todellisuuden?

Työskentelyn tavoitteena on saada syvällinen sisäinen tuntuma siihen, että lauseet ovat pohjimmiltaan merkityksettömiä sanajonoja, joita mieli on juuttunut syömishäiriön vaikutuksesta toistamaan. Vaikka ne tuntuvat tosilta, ne eivät sitä ole. Eikä niitä tarvitse uskoa eikä kuunnella – eikä varsinkaan toimia niiden mukaan. Vaikka tämä on helppoa tässä todeta, vaatii asian sisäistäminen tavallisesti paljon keskustelua. Ei riitä, että sairastunut ymmärtää asian älyllisesti. On tärkeää, että tieto uppoaa tunnetasolle saakka. Tämä usein vaatii kärsivällistä prosessointia, keskustelua ja kyseenalaistamista, johon on hyvä varata hoidossa kunnolla aikaa.

Tästä aiheesta voit lukea lisää englannin kielisestä artikkelista ”Scott, N, Hanstock TL, Thornton C: Dysfunctional self-talk associated with eating disorder severity and symptomatology. Journal of Eating Disorders 2014 2:14.”

Onko sinulla kokemuksia syömishäiriön äänestä? Millaiset asiat ovat auttaneet sinua vaimentamaan sitä?

Kesäisin terveisin,
Pia Charpentier