perjantai 16. kesäkuuta 2017

Usein kysyttyä – Syömishäiriökeskuksen ateriasuunnitelmat ja ruuat

Omenatuvan kommentteihin tulee usein kysymyksiä, miten Syömishäiriökeskuksessa ateriasuunnitelmat on rakennettu, saako ruokavalioon itse vaikuttaa ja millaista ruokaa on tarjolla. Niinpä päätinkin kirjoittaa aiheesta oman blogikirjoituksen. Aihe on sinänsä hieman haastava, sillä tiedän, että se usein kiinnostaa, mutta samalla myös pelottaa osaa lukijoistamme.


Ateriasuunnitelma ja ruokavalioon vaikuttaminen


Ateriasuunnitelmat ovat aina yksilöllisiä ja niitä päivitetään yhdessä ravitsemusterapeutin kanssa. Tavallisesti hoidon alussa tapaamisia on tiheästi, kun ruokavaliota säädellään voinnin edistymisen mukaan. Ravitsemusterapeutin tapaamisissa on mahdollisuus neuvotella ruokavalion sisällöstä. Huolehdimme kuitenkin siitä, että ruoka on riittävän monipuolista ja että sen suunnittelu ei mene syömishäiriön palvelukseen. Eli vaikka kuuntelemme tarkkaavaisesti toiveita, pysyttelemme usean askelen edellä syömishäiriötä ja huolehdimme, että se ei pääse liikaa vaikuttamaan ruokavalion sisältöön tai laajuuteen.

Syömishäiriökeskuksessa ateriasuunnitelmat eivät ole kaloripohjaisia. Meillä ei siis ole esimerkiksi suunnitelmaa 2000 kcal. Ateriasuunnitelmassa on määritelty annoskoot jokaisen yksilöllisen tilanteen mukaan. Annoskoot ilmaistaan muun muassa desilitroina (esim. puuro, jugurtti, keitto sekä pata- ja laatikkoruoka), grammoina (esim. kala-ja kanafilee) kappalemäärinä (esim. leipä, pyörykät, pihvit), laseina (juomat) ja ruokalusikallisina (esim. pähkinät). Tällä tavalla aterioihin tulee luontaista vaihtelua päivittäin, mutta pidemmällä aikavälillä energiamäärä on tasainen. Tavoitteena on kaloriajattelusta irti päästäminen.

Annoskokojen lisäksi ateriasuunnitelmassa on määritelty mitä esim. aamupalalla ja iltapalalla syö. Vaihtoehtoja voi olla useampi ja eri päivinä voi olla eri vaihtoehdot. Esimerkiksi jollakin voi olla ateriasuunnitelmassa maanantaisin, keskiviikkoisen ja perjantaisin aamupalalla puuro, muina päivinä mysli ja jugurtti. Vaihtoehdot voivat olla myös päiviin sitomattomia, jolloin itse voi valita minkä vaihtoehdon minäkin päivänä valitsee. Mikäli ei ole vielä siinä vaiheessa hoitoa, että voisi itse annostella ateriansa, niin silloin valinnan tekee hoitaja.

Hoidon edetessä tarkoista ateriasuunnitelmista luovutaan asteittain. Ensin esimerkiksi ateriat opetellaan kokoamaan ilman tarkkoja mittoja. Sen jälkeen edetään vaiheeseen, jossa voi tarkemmin kuunnella omaa nälkää ja kylläisyyttä sekä valita aterioilla omien mieltymysten mukaisia vaihtoehtoja.


Esimerkki viikon aterioista


Pyrimme Syömishäiriökeskuksessa tarjoamaan monipuolista ja maukasta ruokaa. Oma kokkimme tekee ruuat. Ravitsemusterapeutti, kokki ja osastonhoitajat pitävät säännöllisesti ravitsemuspalavereja, joissa ravitsemuksellisia asioita mietitään.

Aamupalalla Syömishäiriökeskuksessa on tarjolla useita vaihtoehtoja, joista jokaiselle rakennetaan mieluisa vaihtoehto. Tarjolla on puuroa, leipää päällisineen, muroja, mysliä, weetabixeja, jugurttia, viiliä, pähkinöitä, marjoja, hedelmiä, tuoremehua, mehua, maitoa, teetä ja kahvia. Iltapalalla vaihtoehdot ovat samoja puuroa lukuun ottamatta. Osalla voi myös olla pieni myöhäisiltapala, mikä rakennetaan myös samoista vaihtoehdoista.

Muut ateriat vaihtelevat päivittäin ja viikoittain. Alla olevassa taulukossa on esimerkki yhdestä viikosta. Esimerkki ei ole virallinen ruokalista, vaan se kuvaa kokemukseni mukaan melko tavallista viikkoa.




Lounaalla on lisäksi tarjolla vaihtelevia lämpimiä kasviksia ja salaattia. Lounaalla ja päivällisellä ateriaan voi kuulua myös leipää päällisineen. Tiistain esimekkipäivällisessä tuore sämpylä korvaa leivän. Juomana aterioilla on maitoa, piimää, mehua ja/tai vettä.

Jokaisen ruokavaliot otetaan aterioissa huomioon. Esimerkiksi kasvissyöjille on omat vaihtoehtonsa niille päiville, kun ruokalistan ruoka ei ole kasvisruokaa. Esimerkiksi jauhelihakastikkeen tilalta voi olla soijarouhekastiketta, kanafileen tilalla tofua ja lindströmin pihvien tilalla punajuuripihvejä.


Lopuksi


Kuten alussa totesin, osaa aihe saattaa kiinnostaa paljon, mutta samalla myös pelottaa. On hyvä huomata, että pelko nousee syömishäiriöstä. Syömishäiriön muodosta riippumatta monilla on usein mielessään listat niin sanotuista sallituista ja kielletyistä ruuista. Pyrimme Syömishäiriökeskuksessa siihen, että kiellettyjen ruokien lista supistuisi ja sallittujen ruokien lista laajenisi. Siksi tarjoamme vaihtelevia ruokakokemuksia, ja ruokalistalta varmasti löytyykin myös niitä ruokia, jotka moni itseltään kieltää.

Muistathan kuitenkin, että Syömishäiriökeskuksessa henkilökunta on tukenasi ja auttaa sinua toipumaan. Ateria ja ruoka-aines kerrallaan saat vahvuutta nähdä ruuan turvallisina ja sinulle hyvänä. Sinulla on lupa syödä hyvin, riittävästi, monipuolisesti ja nauttien!


Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Uusia tuulia tutkimuskentältä

Postilaatikkooni kolahti pari päivää sitten uusin International Journal of Eating Disorders. Se on yksi syömishäiriökentän tärkeimmistä tutkimusjulkaisuista, jota tykkään seurata pysyäkseni ajan hermolla alan uusista kehityssuuntauksista.

Kuten melkein aina, lehti on pullollaan mielenkiintoisia ajatuksia ja tutkimustuloksia. Koska olen itse niistä innoissani, ajattelin jakaa tässä blogikirjoituksessa muutaman mielestäni kiintoisimman artikkelin ajatuksia, jotta muutkin saavat nauttia tämän upean lehden annista.


Hoitosuhde ja hoidon tulos


Ensimmäisenä silmääni sattui Gravesin ja kumppaneiden tekemä tutkimus hoitosuhteen laadun ja hoitotuloksen välisestä yhteydestä toisiinsa. He kävivät läpi 20 tutkimusta, joissa asiaa oli käsitelty ja havaitsivat, että mitä parempi yhteistyösuhde hoitavan henkilön ja potilaan välillä on, sitä parempi on hoitotulos. Näiden tekijöiden vaikutusta näyttäisi heidän mukaansa tehostavan vielä se, että oireet saadaan vähenemään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa hoidon alussa. Eli jos hoitosuhde on hyvä ja oireet alkavat poistua hoidon alkumetreillä, on hoidon tulos hyvä.

No tämähän on erittäin järkeenkäypää eikä varmasti mikään yllätys kovin monelle. Minun mieleeni nousee kuitenkin aina pieni huoli, kun luen tutkimustuloksia, joiden mukaan oireet pitäisi saada heti pois kun hoito alkaa. Ensinnäkin usein tuntuu jäävän pimentoon se seikka, että sellaiset sairastuneet, jotka pystyvät luopumaan oireistaan heti hoidon alussa, ovat (niin ikään tutkimusten mukaan) parempikuntoisia ja lievemmin sairaita kuin ne, joille oireista luopuminen vie pidemmän ajan. Eli sairauden vakavuus määrittää sairastuneen mahdollisuuden pystyä luopumaan oireistaan heti kättelyssä. Näin ollen kaikki eivät voi olla samalla viivalla valmiudessaan luopua oireistaan. Tämä olisi mielestäni hoitavien henkilöiden tärkeää muistaa, jotta he eivät vahingossa laittaisi liikaa painoarvoa vain suoraviivaiseen oireenpoistohoitoon. Luulen, että kaikille, jotka ovat hieman enemmän hoitaneet syömishäiriöisiä, tämä seikka on hyvinkin tuttu.

Toinen huolenaiheeni on, että tällainen tieto innostaa hoitavia henkilöitä puskemaan muutosta niin nopeasti, että hoitosuhteessa ei ole vielä ehtinyt syntyä luottamusta. Tällöin sairastunut saattaa kokea, että häntä ei oikein osata kohdata ihmisenä, vaan hoitavaa henkilöä kiinnostaa vain oireiden korjaamisen ”suoritus”. Kun erittäin monille oireista luopuminen heti hoidon alussa on kovin haastava juttu, saattaa tässä epäonnistuminen aiheuttaa kelpaamattomuuden ja huonommuuden tunteita sairastuneessa ja turhautumisen tunteita hoitavassa henkilössä. Minusta olisikin tärkeää muistaa, että hoitosuhteessa ensin olisi hyvä keskittyä luottamuksellisen suhteen luomiseen ja sen jälkeen rauhassa ja yhteistyössä katsoa mihin kaikkeen sairastunut pystyy tuntiessaan olonsa riittävän turvalliseksi.

Sanottakoon nyt vielä selvyyden vuoksi, että en missään nimessä vastusta nopeaa oireista luopumista heti hoidon alussa, jos sairastunut aidosti pystyy siihen. Minusta on tärkeää edetä sillä vauhdilla, johon sairastunut on valmis, oli se nopeaa tai hidasta.


Sairastuneiden oma-aloitteiden sairaalaan meno – kokemuksia ruotsalaisesta kokeilusta


Stockholm Centre for Eating Disorders aloitti vuonna 2014 kokeilun, jossa he antoivat tietyille potilaille mahdollisuuden tulla sisään osastolle aina niin halutessaan. Kysymyksiä ei kyselty eikä vaatimuksia esitetty hoitojakson suhteen. Aikuisten psykiatriselta osastolta oli tähän tarkoitukseen varattu kaksi vuodepaikkaa, joihin sai tulla omalla ilmoituksella enintään seitsemäksi päiväksi kerrallaan. Jos paikat sattuivat olemaan täynnä jonkun halutessa osastolle, muodostettiin jonotuslista. Päästäkseen tähän ohjelmaan mukaan potilaan täytyi olla hoitosuhteessa poliklinikkaan tai päiväosastoon. Hänellä oli täytynyt olla vähintään yksi hoitojakso osastolla viimeisten 3 vuoden aikana, jotta osaston hoitomalli ja rutiinit olivat hänelle tuttuja ja nopea osastolle sopeutuminen mahdollista. Jos potilas oli kovin itsetuhoinen, itsemurha-altis tai väärinkäytti päihteitä, häntä ei voitu ottaa ohjelmaan mukaan.

Hoitomalli oli suunniteltu mahdollisimman joustavaksi, joten potilaat pystyivät jaksonsa aikana halutessaan käymään työssä tai koulussa, tai esimerkiksi käydä osastolla vain syömässä. He saivat täysin itse määritellä millaista tukea tarvitsivat. Ohjelmassa oltiin mukana aina vuoden kerrallaan ja osallistumisen pystyi uusimaan vuosittain.

Tutkijat kartoittivat kuinka potilaat ja heidän omaisensa olivat kokeneet tämän palvelun. He saivat selville, että potilaat käyttivät palvelua vahvistaakseen terveyttä tukevaa käyttäytymistään, estääkseen tilanteen huononemisen, välttääkseen tilanteen jossa pitkä sairaalahoito voisi tulla eteen ja saadakseen tauon liian vaativaan tilanteeseen. He kokivat, että jo tieto siitä, että tällainen mahdollisuus on heille olemassa, toi tärkeää turvallisuudentunnetta riippumatta siitä käyttivätkö he koskaan palvelua vai eivät. Myös sairastuneiden läheiset kokivat helpotusta tietäessään avun olevan lähellä ja helposti saatavilla jos tilanne äkillisesti heikkenisi.

Sairastuneet kokivat lisäksi, että tällainen mahdollisuus itse olla täysin vastuussa avun vastaanottamisesta ja sen piiriin hakeutumisesta, lisäsi hoitomotivaatiota ja voimisti tunnetta omasta mahdollisuudesta vaikuttaa asioihinsa. He kokivat myös, että tämä palvelu auttoi heitä tulemaan aikaisempaa tietoisemmaksi oman sairautensa kulusta ja ottamaan enemmän vastuuta omasta voinnistaan.  Lisäksi se auttoi heitä muuttamaan suhtautumistaan terveyteensä siten, että se ei ollut enää kriiseistä selviämistä vaan ennakoivaa asioihin puuttumista hyvissä ajoin.

Kuulin tästä kokeilusta jo viime syksynä, kun Suomessa järjestettiin Pohjoismainen syömishäiriökongressi ja pidin sitä jo silloin mahtavana innovaationa. Oli todella mielenkiintoista lukea tästä ja kuulla näistä mahtavista hoitotuloksista. Ehkä jotain tällaista voisimme saada rakennettua tänne Suomeenkin.


Uskonto ja syömishäiriöt – suomalainen tutkimus


Pakkohan on vielä viimeiseksi vaan ei vähäisimmäksi mainita suomalainen tutkimus, joka oli päässyt mukaan tähän tasokkaaseen lehteen. Yksi kirjoittajista oli Syömishäiriökeskukselle läheisesti tuttu, Suomessa ja kansainvälisesti ansioitunut professori Anna Keski-Rahkonen.

Tutkimuksessa selvitettiin, onko uskonnollisuudella ja syömishäiriöllä yhteyttä toisiinsa. Erityisesti anoreksian yhteydessä puhutaan usein ns. ”pyhästä anoreksiasta”, jossa ajatellaan oireen taustalla olevan pyrkimys pyhyyteen ja eteerisyyteen. He tutkivat 91 laihuushäiriötä sairastavaa naista ja havaitsivat, että sairastuneen omalla uskonnollisuudella eikä myöskään vanhempien uskonnollisuudella näyttänyt olevan mitään vaikutusta syömishäiriön syntyyn. Pieni mahdollisuus voisi olla, että uskonnollisuus voisi tukea tyytyväisyyttä omaan kehoon. Eli vaikuttaisi siltä, että voimme turvallisin mielin haudata tämän teorian ainakin yleisenä laihuushäiriön taustatekijänä.

Terveisin,

Pia Charpentier


Lähdeartikkelit:

Graves, Tabri, Thompsson-Brenner yms. ”A meta-analysis of the relation between therapeutic alliance and treatment outcome in eating disorders”. International Journal of Eating Disorders 2017; 50:323-340.

Strand, Bulik, Hausswolff-Juhlin, Gustafsson. ”Self-admission to inpatient treatment for patients with anorexia nervosa: The patient’s perspective”. International Journal of Eating Disorders 2017; 50:308-405.

Sipilä, Harrasova, Mustelin, Rose, Kaprio ja Keski-Rahkonen.”Holy anorexia – relevant or relic? Religiosity and anorexia among Finnish women”. International Journal of Eating Disorders 2017; 50:406-414.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Syömishäiriöiden ja terveyssuositusten ongelmallinen suhde

Istuminen tappaa, suola on vaarallista, sokeri on haitallista! Kuulostaako tutulta? Terveyssuositukset vilahtelevat lööpeissä. Niiltä on vaikea välttyä. Mieleen voi hiipiä ajatuksia, että kylläpä teen kaiken väärin. Istuin juuri koko päivän kokouksissa, söin kiireessä suolaista pikaruokaa ja nautin siihen vielä perään sokerilla kyllästetyn kakkupalan.



Rajoittamiseen keskittyvät terveysohjeet tuntuvat usein unohtavan psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tai ainakin luovat helposti kuvan, että noudattamalla terveysohjeita saa takuuvarmasti hyvän olon ja terveen elämän. Kukapa meistä ei olisi nähnyt sellaisia lööppejä, jossa joku kertoo, kuinka täydellinen hyvä olo muutti mieleen pysyäkseen, kun elämäntavat joutuivat remonttiin.

Kun elämästä tulee kieltojen värittämää, on hyvän olon saavuttaminen melko vaikeaa. Jyrkät ja usein pelottelevat terveyslööpit eivät yleensä ota huomioon sitä, että on myös ongelmallista, jos ihminen alkaa uskoa niiden mukaan elämisen olevan ainoa oikea tapa toimia ja tehdä valintoja. Silloin väsyneenä ei uskalla istahtaa. Suolaa ei uskalla käyttää ollenkaan, vaikka suolaakin tarvitaan. Sokeri joutuu täysin pannaan, vaikka herkuista nauttimisellekin on paikkansa. Lipsahdukset johtavat helposti itsesyytöksiin.

Joustamaton 100 prosenttinen ohjeiden noudattaminen on hyvin tuttua syömishäiriöiden yhteydessä. Syömishäiriö nappaa suositukset helposti työkaluikseen. Säännöistä ja kielloista tulee keinoja, jolla syömishäiriö rankaisee ja sättii kantajaansa. Lenkille on lähdettävä ja ruoka-aineita karsittava, jotta pään saisi edes hetkeksi hiljaiseksi moitteilta.

Syömishäiriö on kuitenkin lopulta melko valikoiva sen suhteen mitä suosituksia se antaa sairastuneen noudattaa. Syömishäiriö saa sairastuneen jättämään huomiotta kaikki sellaiset suositukset, jotka uhkaavat syömishäiriön olemassaoloa. Tällaisia ovat esimerkiksi riittävän unen ja hyvien rasvojen tarve.

Ei ole myöskään tavatonta, että sairastuneen läheiset tukevat suositusten mukaisia toimintatapoja. Läheiset saattavat esimerkiksi ihmetellä, miksi syömishäiriöiden hoidossa kannustetaan toipuvaa istumaan rennosti sohvalla eikä esimerkiksi selkä suorana ryhdikkäästi, jos on kerta pakko istua. Heidän voi myös olla vaikea ymmärtää, miksi toipuvan on hyvä syödä myös sokeria sisältäviä herkkuja. Monet hoidossa käytetyt menetelmät voivat tuntua heistä järjettömiltä ja ajatuksiin voi läheisilläkin hiipiä pelkoja, että hoidon tavoitteena on tehdä toipuvasta laiska sohvaperuna, joka mutustaa sipsejä päivästä toiseen.

Haastaisin kuitenkin kaikkia pohtimaan seuraavaa: Kun ensi kerran haluat sanoa, että istuminen tappaa tai istuessa tulee pitää selkä ryhdikkäänä, kysy itseltäsi, mitä ohjeen jatkuva noudattaminen tekee psyykkiselle terveydelle. Löytyykö onni ja hyvä olo? Tai kun haluat todeta, että sokeria ja suolaa ei tule käyttää, niin voisitkin miettiä, mitä täysi kielto tekee sosiaaliselle elämälle. Onko se todella onnistumisen merkki, kun isoäidin 80-vuotis syntymäpäivillä kieltäydyt isoäidin hartaasti ja rakkaudella leipomasta kakusta ja juustosarvista tai kun et lähde ystäväsi kutsumana ravintolaan syömään koska – ”sokeri ja suola, ymmärräthän”?

Terveyssuositusten vastaisten toimintatapojen omaksuminen onkin nähdäkseni välttämätöntä, jotta syömishäiriöstä voi toipua. Kyse ei ole siitä, että terveyssuositukset pitäisi lopullisesti unohtaa ja niiden mukaisesti ei voisi enää koskaan toimia. Kyse on joustavuuden löytämisestä, mustavalkoisesta ajattelusta luopumisesta ja syömishäiriön käskyjen vastustamisesta. Kyse on siitä, että toipuva oppii tekemään valintoja joustavasti sekä kehon että mielen tarpeita kuunnellen. Kyse on rennommasta elämästä. Kyse on kokonaisvaltaisemmasta hyvinvoinnissa, johon kuuluu myös se, että elämästä voi nauttia vaihtelevasti sohvalla loikoillen, lenkillä höyryten, sokerilla tai ilman ja suolaisesti tai suolattomasti. Ehdottomuus ei ole hyvinvointiteko!

Terveisin,

Venla Eronen

lauantai 6. toukokuuta 2017

Kehopositiivisuus kuuluu kaikille – Vastakkainasettelun aika on ohi

Tänään vietetään Älä laihduta –päivää. Teemana on kehopositiivisuus. Omenatupa haluaa jälleen kerran olla mukana edistämässä sanomaa omalta osaltaan.

Jokaisen keho on ainutlaatuinen ja kaunis, mahtuipa se perinteisiin kauneusihanteisiin tai ei. Näin ajattelemme myös itsestämme me Syömishäiriökeskuksen työntekijät. Älä mahdu muottiin -kuvaukset, Mirkku & Niina, Studio Onni


Tällä hetkellä yhteiskunnassa tuntuu olevan esillä kahta rintamaa. Mediassa ja keskustelussa on esillä paljon itsensä hyväksymiseen ja armollisuuteen liittyviä näkökulmia. Samalla kuitenkin jo heti seuraavassa hetkessä voi törmätä laihdutusohjeisiin ja laihuuden ihannointiin. Laihuuteen liitetään paljon positiivisia asioita, kuten terveys, hyvä olo, reippaus, menestys, kauneus – muutamia mainitakseni. Ylipainoisista toisinaan puhutaan täyteläisinä ja runsasmuotoisina, mutta muuten ihailevia määreitä esiintyy vähemmän. Paino- ja ulkonäkökeskustelu saakin helposti vastakkainasettelun piirteitä ja samalla unohtuu se, että ihminen on paljon muutakin kuin painonsa. Monet määreet, mitä ihmiseen liitetään painon perusteella, eivät ole todellisuudessa painosta riippuvaisia.

Viime vuonna somessa levisi merenneitoreisikampanja. Kampanjan aikana moni postasi kuvansa reisistään, jotka koskettavat toisiaan, kun jalkaterät ovat yhdessä. Reisien yläosaan ei jäänyt kuvissa usein kauniiksi miellettyä rakoa. Merenneitoreisiä kampanjoitiin kauniina. Kaikkia kampanja ei kuitenkaan miellyttänyt. Jotkut kokivat, että kampanja lyttäsi sellaisien reisien arvoa, joihin tuo rako jää ja, että itsestään ei saisi yrittää pitää huolta esimerkiksi reisiä treenaamalla kuntosalilla. Jokin meni siis kampanjassa vikaan hyvistä aikeista huolimatta.

Kehopositiivisuudesta ja laihduttamisen vaaroista puhuttaessa moni hoikka tai laiha ihminen saattaakin kokea, että hänen kehoaan paheksutaan ja että kampanjoinnin tarkoitus olisi jotenkin vastustaa laihuutta. Näinhän ei pitäisi olla. Kehopositiivisuuden henkeen ei kuulu se, että lytätään kauneusihanteita ja niihin luonnostaan ”mahtuvat” ihmiset nähdään huonoina. Eikä myöskään laihduttamisen vastaisissa kampanjoissa ole tarkoitus alentaa hoikkia ihmisiä. Samoin ylipainon vaaroista puhuttaessa ei tulisi tuoda esille, että hoikkuus liittyy onnellisuuteen, terveyteen ja ihmisarvon lisääntymiseen.

Vastakkainasettelu saa meidät helposti unohtamaan, että asiat ovat harvoin joko tai. Olisi hyvä, jos voisimme luopua ihmisten luokittelemisesta hoikkiin ja lihaviin. Tai timmeihin ja löysiin. Tai kauniisiin ja rumiin. Ei ole olemassa vain kahta vastakkaista joukkoa. Joskus puhutaan siitä, että vastakkaisten näkökulmien sijaan voisi ajatella jatkumoa, johon mahtuu monenlaisia vartaloita ja ihmisiä. Itse haastaisin kuitenkin laajentamaan ajatusta vielä tästäkin eteenpäin. On vain erilaisia ja ainutlaatuisia ihmisiä, joita ei voi mitenkään laittaa kokonaisuudessaan minkäänlaiselle jatkumolle.

Jokainen ihminen on yksilöllisen kehonsa kanssa kaunis, hyvä, arvokas ja tärkeä. Erilaisuus on rikkautta, joten meidän on aika oppia tuomaan esille keskustelussa ja mediassa kirjavuutemme arvokkuus toisiamme väheksymättä. Ehkäpä vastakkainasettelusta luopuminen voisi auttaa meitä kaikkia kokemaan itsemme hyviksi, kauniiksi ja normaaleiksi. Samalla toivoisin, että esimerkiksi ylipainoon tai laihduttamiseen liittyvien vaarojen esille tuomisessa pysyttäisiin sellaisessa neutraalisuudessa, jossa kenenkään toisen arvoa ja oikeutta olla omanlaisensa ei lytättäisi.

Tämän vuoden Älä laihduta –päivän teema kannustaakin tuomaan esille sen, että kehopositiivisuus kuuluu kaikille. Itseään ja toisia saa rakastaa ja katsoa arvostavasti juuri sellaisena kuin on.

Terveisin,

Venla Eronen


perjantai 5. toukokuuta 2017

Tyhjyyden tunne – Syömishäiriöstä toipumisen raskas vaihe

Moni syömishäiriöstä toipuva on sen ehkä kokenut – sen sietämättömältä tuntuvan tyhjyyden, mihin toipumisprosessin aikana ajoittain törmää. Syömishäiriöstä toipumisen yksi raskas ja haastava vaihe on se kohta, jossa sairaudesta on luopumassa, mutta elämään ei ole vielä rakentunut riittävästi uutta sisältöä eikä yhteys omaan sisäiseen, terveeseen maailmaan ole vielä kunnolla muodostunut. Oireilusta luopuminen on vapauttanut paljon aikaa, mutta toipuva ei aina tiedä miten tuon kaiken ajan voisi käyttää. Yhteyden puuttuminen omaan sisäiseen maailmaan taas johtaa helposti siihen, että mikään ei välttämättä tunnu miltään, mikään ei oikein edes kiinnosta, olo on yksinäinen ja elämä tuntuu päämäärättömältä – tästä syntyy tyhjyyden tunne.



Kun tunteet koetaan epämiellyttävinä ja niitä pyritään olemaan tuntematta erilaisten toimintojen ja virikkeiden avulla, mieli ”täyttää” torjuttujen tunteiden jättämän tilan tyhjyyden tunteella. Tämän vuoksi tyhjyys ei aidosti täyty tekemisen, suorittamisen tai saavuttamisen kautta, sillä sen voi täyttää vain palauttamalla yhteyden tunteisiin, joiden puuttuminen tyhjyyden on aiheuttanut.

Koska usein ei tiedetä tyhjyyden tunteen alkuperää, saatetaan uskoa, että ulkoinen maailma tarjoaa kaikki ratkaisut tyhjyyden voittamiseen. Toipuva alkaa ehkä kiireessä ja suorittaen elää sairaudelle menetettyjä vuosia. Kaikki pitäisi kokea nopeasti ja uusia asioita pitäisi tulla elämään jatkuvasti, mutta olo tuntuukin pyristelyistä huolimatta tyhjältä. Toisaalta voi myös huomata, että ulkoinen maailma ei pysty täyttämään sisäistä tyhjyyttä, joten siihen osallistuminen tuntuu turhalta. Tämän ajatuksen äärellä on helppo lamaantua.

Tyhjyyden tunteen kalvaessa, moni erehtyy ajattelemaan, että tätäkö se terveys onkin, se paljon luvattu ja ihannoitu päämäärä. Toipuva on ehkä luullut jo parantuneensa, kun hän on pystynyt luopumaan oireistaan. Tässä hetkessä halu palata sairauden tielle voi olla kutkuttava. ”Sairauden kanssa mulla oli sentään jotain”. On kuitenkin erittäin tärkeää ymmärtää, että jatkuvan tyhjyyden tunteen kanssa eläminen ei ole se paljon kehuttu terve elämä. Se ei ole se lupaus paremmasta.

Tyhjyyden tunteen voittaminen on tärkeä etappi toipumisessa. Yksi merkittävä askel etapin saavuttamisessa on hyväksyä hetkeksi tuo tyhjyys ja pysähtyä sen äärelle hyväksyvästi. Tyhjyyden tarjoamien mahdollisuuksien näkeminen on mahdotonta, mikäli on pyrkinyt elämään kiireellä tyhjyyden välttääkseen. Tyhjyyden tunnetta ei tulisikaan nähdä pelkästään negatiivisena asiana. Se on viesti siitä, että mielessä on tilaa uudelle upealle itselle ja kaikille tunteille. Mikäli tyhjyys taas on lamaannuttanut, on tärkeää auttaa itseään näkemään, että elämä on täynnä upeita mahdollisuuksia. Silmät on avattava niin sisäiseen kuin ulkoiseen maailmaan ja tunnusteltava ja kokeiltava, mitkä mahdollisuudet tarjoavat juuri itselle hyvää. On sallittua ja tärkeää ajatella itseä ja omia tarpeitaan.

Olipa tyhjyyden tunne johtanut kiirehtimiseen tai lamaantumiseen, on tärkeää, että omille ajatuksille, tunteille ja arvoille antaa sijaa. On pysähdyttävä miettimään itseä – kuka on, mitä haluaa, mihin uskoo, miltä tuntuu ja mitä rakastaa. On ystävystyttävä itsensä kanssa ja sallittava oman ihanuuden esille tuleminen. Tyhjyyden tunteen voittamiseen ei ole yhtä ainoaa kaikille sopivaa tietä, sillä vastaukset tyhjyyden voittamiseen löytyy jokaisen itsensä sisältä. Ulkoinen maailma tarjoaa puitteet, mutta niitä ei voi hyödyntää, jos ei pysähdy oppimaan itseään.

Tyhjyyden tunne on siis voitettavissa. Älä anna tyhjyyden tunteen säikäyttää. Avaa sille ovi ja huomaat, että tyhjyydessä on todellisuudessa vaikka mitä, jos sinne vain uskaltaa kurkistaa.

Millaisia kokemuksia sinulla on tyhjyyden tunteesta ja sen voittamisesta?


Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Syömishäiriöt ja kuormittava pitäisi-ajattelu

Ystäväni sanoi minulle taannoin: ”Mun elämässä oli aiemmin selkeä suunta. Mulla oli kaikki suunniteltuna. Tiesin, mitä haluan.  En kuitenkaan ollut onnellinen. Nyt mun elämässä ei ole suuntaa enkä tiedä tulevasta mitään, mutta olen onnellisempi kuin koskaan.”

Pysähdyin miettimään asiaa. Miten ihminen voi olla onnellisempi, kun elämältä puuttuu selkeä suunta? Aikani asiaa mutusteltuani oivalsin, että kyse on vapaudesta, kontrollista luopumisesta ja tässä hetkessä elämisestä. Ystäväni lausahdus ei varmastikaan tarkoittanut sitä, että mitään ei voi suunnitella, vaan sitä, että on vapaa ”minun pitäisi” –ajattelusta. Vapaus tarkoittaa sitä, että ei tarvitse hokea itselleen koko ajan, että pitäisi olla esimerkiksi ahkerampi, kauniimpi, urallaan eteenpäin kiitävä, itseään jatkuvasti kehittävä ja aikansa tehokkaammin käyttävä täydellisyys.



Pitäisi-ajattelu käy pitkän päälle raskaaksi. Se vie huomion kaikista niistä asioita, jotka ovat hyvin jo nyt. Se estää usein huomaamasta, kuinka ahkera, kaunis, urallaan eteenpäin menevä, itseään kehittävä ja aikansa tehokkaasti käyttävä hyvä ihminen on jo nyt. Se estää helposti ilon pienistä hetkistä. Se tukahduttaa spontaanisuuden, sillä se estää tarttumasta elämän eteen tuomiin yllättäviin mahdollisuuksiin, jos ne eivät sovi ihmisen itselleen tekemään elämänsuunnitelmaan. Pahimmillaan pitäisi-ajattelu estää toimimasta omaa hyvinvointia edistävällä tavalla, koska tavoitteet ovat niin suuria ja keinoja tai voimia niiden saavuttamiseksi ei ole. Sen sijaan, että ihminen edistäisi omaa hyvinvointiaan tässä hetkessä, vaikka vain ihan pienillä teoilla, ihminen keskittyykin kuuntelemaan mielensä negatiivisia pitäisi-moitteita.

Syömishäiriötä sairastavan pää on usein täynnä kohtuuttomia pitäisi-ajatuksia. Elämä on usein suunniteltu niin valmiiksi, että jokainen poikkeama suunnitelmasta nostaa pintaan suunnattoman ahdistuksen. Toipumiselle voi olla vaikea antaa aikaa, koska toipumistyö vie aikaa elämänsuunnitelman askareilta. Kaikki muu paitsi oma terveys menee etusijalle, sillä syömishäiriö on taitava uskottelemaan, että lopulta sen kanssa voi saavuttaa kaikki päämäärät. Syömishäiriö toistaa jatkuvasti, että ihmisen pitäisi toimia sairauden mukaan, koska nyt hän on vain huono ja säälittävä ihmisen raakile. Todellisuudessa syömishäiriön pitäisi-vaatimukset vain lisääntyvät, eikä niitä voi koskaan täysin saavuttaa.

Pitäisi-ajattelun mukanaan tuoma kontrollointi on siis keskeisessä asemassa monen syömishäiriötä sairastavan arjessa ja tulevaisuuden hahmottamisessa. Jokainen tai lähes jokainen teko on pyrkimys päästä korkealle asetettuihin vaatimuksiin. Päivärytmi on muodostunut vaatimusten mukaiseksi. Sairastunut kontrolloi itseään ja lähes kaikkea, jotta mikään ei estäisi pitäisi-vaatimuksiin vastaamista.

Todellisuudessa kukaan ei kuitenkaan voi kontrolloida kaikkea. Elämässä ja arjessa sattuu ja tapahtuu itsestä riippumattomia asioita. Aikataulut muuttuvat, kaupasta onkin loppunut jokin tietty leipä, ei saakaan haluamaansa opiskelupaikkaa, tuttava tuleekin yllättäen vierailulle, sää ei olekaan sitä mitä ennustettiin tai itselle tuleekin flunssa. Lista on loputon. Syömishäiriötä sairastava kauhistuu näistä yllätyksistä.

Miten pitäisi-ajattelusta sitten voisi luopua? Osastohoidossa yksi keino on tarjota syömishäiriötä sairastavalle vapaata jatkuvasta kaukaisen tulevaisuuden suunnittelusta. Hoidon alussa keskitytään tervehtymiseen. Toipuvalla on lupa olla ja unohtaa hetkeksi elämänsuunnitelmat. Hänen ei varsinaisesti tarvitse olla vastuussa juuri mistään. Samanaikaisesti hoitohenkilökunta vahvistaa puheillaan ja toimintatavoillaan, että toipuva on hyvä ilman jatkuvaa täydellisyyteen pyrkimystäkin. Itsetunnon vahvistuminen on yksi keskeisimmistä pitäisi-ajattelua karsivista tekijöistä.

Myös mindfulness eli tietoinen hyväksyvän läsnäolon taito auttaa päästämään irti pitäisi-ajattelusta. Tulevaisuuden sijaan huomio kiinnittyy tähän hetkeen. Ihminen oppii huomaamaan mieleensä lipuvat pitäisi-ajatukset, mutta samalla kykenee olemaan tarttumatta niihin tuomitsevasti ja itseään syyllistäen. Mindfulness voi auttaa tekemään hyvinvointitekoja tässä hetkessä.

Yksi keino pitäisi-ajattelusta irti päästämiseen on myös suunnitelmien tekeminen toiveiden ja itselle mielekkäiden mahdollisuuksien näkökulmasta. Toipuvaa autetaan tunnistamaan omat todelliset arvonsa, jotka eivät nouse syömishäiriön vaatimuksista – ”minun pitäisi”- ajatukset muutetaan vähitellen ”minä haluan” -ajatuksiksi. Ajan kanssa jatkuvan elämän kontrolloinnin rinnalle alkaa nousta uusien mahdollisuuksien näkemistä ja elämää voi taas alkaa suunnitella uudella tavalla ilman kohtuuttomia vaatimuksia. Kun aiemmin toipuva on esimerkiksi ajatellut, ”minun pitäisi matkustaa enemmän ja nähdä maailmaa”, niin nyt ajatus voikin olla ”minä haluan matkustaa ja nähdä maailmaa”. Jälkimmäinen ajatus on huomattavasti mielekkäämpi ja tuottaa enemmän hyvinvointia. Siinä haaveillaan ja toteutetaan haaveita mielekkäällä tavalla. Ensimmäisessä puolestaan syyllistetään itseä, ja mikäli joskus maailmalla matkaaminen toteutuukin, niin reissuista tulee helposti vain vaatimusten mukaisia suorituksia.

Mahdollisuuksien näkemisen vallatessa sijaa pitäisi-ajattelulta, voi ihminen lopulta päätyä tilanteeseen, jota ystäväni kuvasi. Onnellisuus muodostuukin mahdollisuuksista, ei lukkoon lyödyistä joustamattomista suunnitelmista. Pitäisi-ajatuksista luopuminen avaa uusia ovia tulevaisuuteen – tulevaisuuteen, josta haaveilee aidosti ja jonka voi myös saavuttaa.


Millaista pitäisi-ajattelua sinä itsessäsi tunnistat? Miten olet päässyt siitä irti?

Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Ajatuksia syömishäiriötä sairastavan huippu-urheilijan identiteetistä


Kohtaan usein työssäni syömishäiriöön sairastuneita, joilla koko identiteetti on ikään kuin rakentunut yhden asian varaan. Ennen sairastumistaan kilpaurheilu on esimerkiksi ollut henki ja elämä, kaikki kaikessa. On ehkä tähdätty huipulle, pärjätty ja tehty kovasti töitä oman menestyksen eteen. Ihminen on oppinut määrittelemään itsensä ensisijaisesti kilpa-urheilijaksi tai huippu-urheilijaksi nyt tai tulevaisuudessa. Kenenkään identiteetin ei olisi kuitenkaan hyvä rakentua yhden asian varaan. Blogissa Urheilujohtamisen sekatyömies: Blogi Urheilusta, Bisneksestä ja Urheilubisneksestä Arto Kuuluvainen kirjoittaa asiasta osuvasti:

Nuoresta asti urheilijan tukiverkoston (vanhemmat, valmentajat, seurat jne.) tulisi kiinnittää tarkasti huomiota siihen, että elämän eri osa-alueet pysyvät balanssissa. Tärkeitä osa-alueita tässä kuviossa ovat lajiin liittyvien tekijöiden lisäksi ainakin koulutus sekä muut oman identiteetin rakentumisen kannalta tärkeät ”raaka-aineet”. Urheilijat pitäisi nuoresta asti opettaa ottamaan vastuuta elämästään ja ajattelemaan itsenäisesti. Tätä kautta identiteetti ei rakentuisi vain ja ainoastaan urheilusaavutusten ympärille. On tärkeää, että urheilija ymmärtää, ettei hän ole sen huonompi ihminen, vaikka pelit tai kilpailut menisivätkin pahasti penkin alle… 

Kuivalainen kuvaa myös kuinka aiemmin varsinkin urheilijoita on kannustettu keskittymään urheiluun ja jättämään esimerkiksi opinnot myöhempään elämän vaiheeseen. Hän kirjoittaa:

Tällainen ideologia on omiaan ruokkimaan kehitystä, jossa urheilija nähdään vain urheilijana. Ei ihmisenä, jonka elämään täytyy kuulua paljon muutakin. Pahinta on, että myös urheilija itse alkaa vetää” yhtäsuuruusmerkkejä ”urheilijaminän” ja ”ihminenminän” välille. Tämä johtaa pahimmillaan siihen, että epäonnistuneen urheilusuorituksen jälkeen urheilija kokee olevansa huono ihminen…

Mitä käy kun tähän kuvioon lisätään syömishäiriö? Kuten varmaan arvata saattaa, syömishäiriö sotkee kaiken. Yhden asian varaan rakentunut identiteetti on silloin hyvin haavoittuvainen. Voinnin heikentyessä mahdollisuus harjoitella omaa lajia vähenee tai jopa estyy. Moni kuitenkin yrittää jatkaa sitkeästi edes jotain, mikä muistuttaa urheilijan elämästä, vaikka tulokset heikkenevät, voimat eivät oikeasti enää riittäisi edes sängystä ylös nousemiseen ja romahdus on vain kulman takana. Kipu ja suru musertavat, kun tuo romahdus tulee ja ihminen menettää sen, mikä on aina ollut elämän keskiössä ja iso osa itseä. Jäljelle jäävä identiteetin tyhjiö on silloin usein valtava.

Syömishäiriö voi täyttää tuota tyhjiötä, kun oireiden avulla voi täyttää päivän ja seurata jotain muuta kuin harjoitusohjelmaa. Syömishäiriö ikään kuin paikkaa menetettyä identiteettiä ja tuo syömishäiriöön sairastuneelle uuden rutiinin jota noudattaa ja jonka mukaisia tavoitteita tavoitella. Lopulta sairastuneen voi olla vaikea erottaa syömishäiriötä enää itsestään. ”Tällainen minä olen. Olen kaikin puolin kelvoton. En kelvannut urheilijaksi, koska olen laiska ja huono. Minusta ei ole mihinkään.”

Tästä uudesta syömishäiriön vääristämästä identiteetistä kiinni pitäminen voi olla helpompaa, kuin lähteminen uuden identiteetin rakentamisen tutkimusmatkalle. Ihminen tietää ainakin olevansa jotain. Ilman huippu-urheilua tai syömishäiriötä identiteetti voi tuntua olemattomalta ja tulevan identiteetin ennakoimattomuus pelottavalta.

Mikäli henkilö on ollut nuori sairastuessaan, voi erityisesti huippu-urheilijaidentiteetin menetys olla pysyvä välttämättömyys. Sairastamisen viemät vuodet voivat olla kriittisiä huipulle tähtäämisen näkökulmasta. Ja vaikka huipulle pääsisikin vielä toipumisen jälkeen, on huippu-urheilija väistämättömästi joskus sen edessä, että ura urheilijana päättyy jonain päivänä. Uuden, monipuolisemman identiteetin löytäminen onkin tärkeää, jotta syömishäiriöstä voi toipua ja myöhemmistä elämänmuutoksista selvitä.

Onneksi nykyään kuitenkin tiedetään, että identiteetti rakentuu vielä pitkään aikuisuudessakin (mm. Fadjukoff 2007). Niinpä toipuvalla on mahdollisuus löytää itsensä uudelleen ja nähdä se moninaisuus mikä hänessä on. Identiteetin löytäminen edistää ihmisen elämänhallinnantunnetta, kykyä huolehtia toisista ihmisistä, tuotteliaisuutta ja psykososiaalista hyvinvointia (Fadjukoff 2007). Tämän vuoksi tuolle tutkimusmatkalle kannattaa uskaltaa lähteä. Lopulta tutkimusmatkan varrella voi myös huomata, että huippu-urheilijaidentiteettikin jäsentyy jotenkin osaksi omaan uuteen elämäntarinaan ja palaset loksahtavat paikalleen.



Miten sinä olet selvinnyt vastaavista identiteetin tutkimusmatkoista?


Terveisin,

Venla Eronen


Lähteet:

Fadjukoff, Päivi 2007. Identity formation in adulthood. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 319. University of Jyväskylä.

Kuuluvalainen, Arto 2014: Urheilijan identiteetti voi olla hauras. Urheilujohtamisen sekatyömies: Blogi Urheilusta, Bisneksestä ja Urheilubisneksestä. Verkkodokumentti. Päivitetty 15.8.2014. <http://kuuluvainen.blogspot.fi/2014/08/urheilijan-identiteetti-voi-olla-hauras.html>. Luettu 28.4.2017.