perjantai 18. toukokuuta 2018

Hoitaja nuoruuden kehitystä tukevissa rooleissa

Syömishäiriöitä sairastavien nuorten parissa työskentelevillä hoitajilla on monenlaisia rooleja, jotka ovat erittäin tärkeitä nuoruuden kehityksen kannalta, mutta jotka ensi silmäyksellä voivat kuulostaa kyseenalaisilta tai kummallisilta. Hoitaja voi toimia vanhempaa, sisarusta, kaveria ja ihastuksen kohdetta muistuttavissa rooleissa nuoren osastohoidon aikana. Hoitaja on toki aina terveydenhuollon ammattilainen ja siten noudattaa terveydenhuollon ammattieettisiä ohjeita ja pitää suhteen ammatillisella tasolla. (Täältä voit lukea sairaanhoitajamme Siirin ajatuksia ammatillisuudesta.) Roolit tuleekin nähdä enemmän todellisuuden peileinä – peileinä, joiden avulla nuori voi saada kokemuksia siitä, mitä todellinen elämä osaston ulkopuolella voi olla, oppia erilaisissa ihmissuhteissa toimimista ja jatkaa nuoruuden kehitystään. Tässä kirjoituksessa tarkastelen näitä ei niin perinteisesti hoitoalaan yhdistettyjä rooleja ja niiden merkitystä syömishäiriöitä sairastavien nuorten osastohoidossa.



Vanhempi


Nuori muodostaa usein hoitajaansa vahvan kiintymyssuhteen, joka jäljittelee vahvasti suhdetta, jonka hän muodostaisi johonkin turvalliseen aikuiseen hoidon ulkopuolella. 
Hoitajan tehtävä ei ole korvata vanhempia. Sitä paikkaa kukaan muu ei tietenkään voi ottaa. Vanhemmuutta jäljittelevän roolin merkitys kuitenkin kasvaa syömishäiriöön sairastuneen nuoren kohdalla, koska nuori voi joutua pitkän osastohoidon aikana jossain määrin eroon omista vanhemmistaan. Hoitotahon onkin siten osittain paikattava tuota eroa ja tarjottava nuorelle ympäristö, jossa nuori voi kasvaa ja kehittyä kohti aikuistumista.

Joskus hoitoon tulevan nuoren perheolot ovat myös voineet olla sellaiset, että nuoren on täytynyt selvitä itsenäisesti liian varhain ilman riittäviä itsenäisyyteen tarvittavia taitoja ja turvallista ympäristöä, jossa taitoja voisi oppia. Silloin nuorelle on tarjottava korjaava kokemus turvallisesta ja välittävästä aikuisesta. Jo yksikin välittävä aikuinen voi olla ratkaiseva nuoruuden kehityksen tukemisessa ja toisaalta siinä, että nuori voi kokea itsensä tärkeäksi ja välittämisen arvoiseksi nykyhetkessä sekä myöhemmin aikuisuudessa.

Hoitajan on oltava turvallinen aikuinen, joka osoittaa tarvittaessa välittämisensä myös asettamalla rajoja. Syömishäiriöiden yhteydessä rajojen asettaminen on usein oireilun rajaamista, mutta toki välillä myös perinteisempää vanhempienkin tehtävään kuuluvaa yleisen turvallisuuden takaamista. Rajaaminen saattaa nostaa nuoressa samankaltaisia vihan tai kiukun tunteita, joita nuori normaalisti kokee nuoruudessaan vanhempiaan kohtaan. Hoitaja voikin olla nuorelle toisessa hetkessä täydellinen typerys, mutta toisessa hetkessä jo se tärkeä aikuinen, jolta nuori kaipaa välittämistä ja hoivaamista. Nuoren pitää saada kapinoida sääntöjä ja normeja vastaan pelkäämättä sitä, että hoitaja hylkää hänet.

Toisaalta hoitaja on auttamassa nuorta oppimaan sellaisia taitoja, joita hän tarvitsee itsenäistyäkseen. Hän tukee nuoren itsenäistä ja omien arvojen mukaista päätöksentekoa aina kun se on mahdollista. Tarvittaessa hoitaja on myös opastamassa esimerkiksi raha-asioiden hoitamista, kodinhoitoa tai vaikka virastoissa asioimista. Fyysinen kehittyminen voi myös olla nuorelle hämmentävää, joten hoitajan on oltava myös tässä tukena ja osattava ottaa nuoruuden kehityksen asioita puheeksi. Toisaalta hoitajan tulee olla sensitiivinen, kuunteleva ja välittävä, kun nuori itse ottaa puheeksi näitä asioita usein arastellen tai jopa häpeillen.


Sisarus


Hoidon aikana nuori jakaa usein kokemuksiaan lapsuudestaan ja perheestään hoitajan kanssa. Tämän vuoksi hoitajasta voi muodostua henkilö, joka ainakin osittain myötäelää tuon kokemuksen, vaikka hoitaja ei sitä varsinaisesti olekaan ollut kokemassa. Tämän vuoksi hoitajan rooli voi muistuttaa sisaruksen roolia. Nuori ehkä tahtoo jakaa joitain asioitaan tavalla, joka muistuttaa sisarussuhteiden tapaa. Jaetut asiat voivat olla sellaisia, joita nuori ei välttämättä jakaisi vanhempiensa eikä edes ystäviensä kanssa. Hoitaja sisaruksen roolissa on tärkeä, sillä usein nuorelle on tärkeää se, että hän löytää jonkun jonka kanssa kokemuksia omasta perheestä ja lapsuudesta voi jakaa. Isosisaruksen tavoin hoitaja voi olla ymmärtävä, mutta samalla uusia näkökulmia esille nostava.

Toisaalta nuori voi ihailla hoitajaa, kuten ehkä ihailisi vanhempaa sisarustaan, ja toivoo, että hoitaja näyttäisi mallia elämästä isosisaruksen tavoin. Hoitajan tehtävä onkin toimia eräänlaisena esimerkkinä. Tällainen kokemus voi olla nuorelle erittäin tärkeä, koska kaikilla ei ole omaa sisarusta tai yhteys omaan sisarukseen voi olla heikentynyt syömishäiriön ja osastohoidon vuoksi.


Kaveri


Hoitajasta voi muodostua nuorelle myös kaverin kaltainen ihminen – ihminen, jonka kanssa asioita voi jakaa, joka kannustaa vaikeuksien edessä ja jonka kanssa voi tehdä myös jotain kivaa. Vapaa-ajan toimintaan osallistuminen voi esimerkiksi tuntua mielekkäämmältä, kun toinen ihminen on siinä mukana. Vaikka hoitaja ei voi koskaan olla nuoren todellinen ystävä, voi hoitajan seura ja läsnäolo luoda korvaavan kokemuksen varsinkin silloin, kun omia ystäviä tai kavereita ei ole. Hoitajan kanssa nuori voikin harjoitella niitä vuorovaikutustaitoja, joita hän tarvitsee kaveri- ja ystävyyssuhteissaan ja niitä hankkiakseen.

Toisaalta suhde hoitajaan voi edustaa samanlaista vanhemmista etääntymistä, jota tavallisesti nuori harjoittelee tiivistämällä suhteitaan ystäviinsä. Hoitajan tehtävä onkin edistää tuota kehitystä tuoden kuitenkin samalla esille vanhempien merkitystä nuoren elämässä.

Nuori voi tuntea myös samankaltaista mustasukkaisuutta hoitajastaan, kuin mitä hän kokisi, jos hänen paras ystävänsä viettäisikin päivänsä toisen ystävän kanssa. Nuori voikin kokea hylätyksi tulemisen tunteita hoitajan viettäessä aikaa jonkun toisen osastolla hoidossa olevan kanssa. Tämä on varsin yleinen reaktio hoidon aikana, mutta sekin on hyvä nähdä osana normaalia nuoruuden kehitystä. Nuori tarvitsee hoitajaltaan tukea selvitäkseen hylätyksi tulemisen kokemuksensa kanssa. Hoitajan tulee tuoda esille, että hän ei ole nuorta hylkäämässä, vaikka joinakin päivinä antaisikin aikaansa enemmän jollekin toiselle.

Ihastuksen kohde


Monilla nuorilla kehitykseen kuuluu ihastuminen ihmisiin, joiden kanssa he eivät voi todellisuudessa muodostaa romanttista ja/tai seksuaalista suhdetta. Tällaisia ovat esimerkiksi idolit ja opettajat. Ja joskus siten myös hoitajat. Hoitaja ei tietenkään tieten tahtoen pyri saamaan potilaitaan ihastumaan itseensä, mutta syömishäiriöstä toipuessaan nuori ihastuu hoitajaansa kuitenkin yllättävän usein. Sitä ei pidä missään nimessä säikähtää. Hoitaja voi olla turvallinen yksipuolisen kaukorakkauden kohde.

Syömishäiriö sotkee usein normaalia nuoruuden kehitystä, joten jossain mielessä nämä ihastumiset on hyvä nähdä normaaleina nuoruuden kehityksen ilmentyminä. Hoitajalta vaaditaan tässä kohtaan kuitenkin kykyä ottaa nämä potilaan tunteet vastaan ammatillisesti ja lempeästi rajat asettaen.  Samalla hoitajan tulee auttaa nuorta huomaamaan, että ihastumisessa ei ole mitään hävettävää. Hoitaja voi käsitellä ihastumista nuoren kanssa ja tukea siten sitä, että nuori voi joku päivä ihastua kohteeseen, jonka voi myös saavuttaa.

Se millaisia rooleja hoitajalle muodostuu, on riippuvainen hoitosuhteesta, hoitajan omasta persoonasta ja joskus myös sukupuolesta ja iästä. Kaikki hoitajat eivät ole kaikille nuorilla kaikissa näissä rooleissa tai eivät välttämättä edusta nuorelle mitään rooleja näistä. On kuitenkin tärkeää, että nuori voi löytää tarpeidensa mukaan hoitajista ne henkilöt, jotka hänelle voivat edustaa näiden roolien peilejä. Näin nuori voi jatkaa syömishäiriön vuoksi kesken jäänyttä kehitystään ja sitten kun se aika koittaa, palata omaan ikätasonsa ja kehityksensä mukaiseen elämään osaston ulkopuolelle. Hoitaja on saanut kunnian olla matkassa mukana erilaisia rooleja ilmentävänä kanssakulkijana.

Millaisia kokemuksia sinulla on hoitajien rooleista? Mitä muita tällaisia rooleja näkisit tarpeelliseksi hoitajalle syömishäiriöiden hoidon yhteydessä?

Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 11. toukokuuta 2018

Syömishäiriöt ja toiminta – Näkökulma toimintaterapiasta

Toimintaterapeutin koulutuksen käyneenä, olen erityisen kiinnostunut ihmisen toiminnasta. Koen, että syömishäiriöt (erityisesti anoreksia ja bulimia) muuttavat sairastuneiden toimintaa monesti hyvin samansuuntaisesti, vaikka yksilöllisiä eroja on toki valtavasti. Tarkoitukseni on tässä kirjoituksessa antaa esimerkki, kuinka syömishäiriöön sairastuneen toimintaa voi tarkastella ja millaisia sisältöjä toimintaterapiassa voi esimerkiksi olla. Kirjoitukseni on yleiskuvaus, eikä siten tietenkään suoraan kaikkien tilanteita ja yksilöllisiä eroja huomioiva. Halusin kuitenkin kirjoittaa tästä aiheesta, sillä koen, että kliininen parantuminen syömishäiriöstä ei automaattisesti johda ihmiselle mielekkääseen toimintaan ja parempiin toimintamahdollisuuksiin, mikäli toiminnan moninaisuutta ei huomioida missään vaiheessa hoitoa ja kuntoutusta.



Syömishäiriöön sairastuneen toiminnan tarkastelua


Toiminnan avulla yksilö voi kontrolloida, tasapainottaa ja organisoida elämäänsä sekä saada tyytyväisyyden kokemuksia. Toiminnan kautta ympäristö voi muuttua ja toisaalta toiminnalla yksilö voi muuttaa ympäristön vaikutusta itseensä. Toiminnalla tarkoitan tässä kirjoituksessa itsestä huolehtimista, tuottavaa toimintaa/tuottavuutta (esim. työ ja opiskelu) sekä vapaa-aikaa.

Syömishäiriö muuttaa usein sairastuneen toimintaa kaikilla toiminnan osa-alueilla. Koen, että syömishäiriöön liittyvien oireiden avulla sairastunut pyrkii löytämään tyytyväisyyden itseensä ja elämäänsä sekä kontrolloimaan ympäristöään ja sen vaikutuksia itseensä. Yleisesti näen, että syömishäiriö sotkee itsestä huolehtimisen, tuottavuuden ja vapaa-ajan välistä tasapainoa ja muuttaa niiden sisältöjä.

”Terve” ihminen voi ajatella, että hyvään itsestä huolehtimiseen liittyy esimerkiksi terveellinen ja riittävä syöminen, hyvinvointia tukeva liikunta (liikunnan voi myös mieltää vapaa-ajaksi) ja riittävä lepo. Syömishäiriötä sairastavan mielestä itsestä huolehtiminen voi olla jotain aivan muuta, kuten esimerkiksi kalorien laskentaa, ruokamäärien vähentämistä, syödyn ruuan kompensoimista ja liikunnan lisäämistä loputtomasti. Sairastunut voi nähdä itsestä huolehtimisen myös merkityksettömänä ja turhana asiana.

Myös riittävän levon kanssa voi olla haasteita. Sairastunut voi esimerkiksi kokea, että nukkuminen on laiskuutta ja, että yölläkin pitäisi kuluttaa energiaa liikkumalla. Sairastunut on voinut asettaa lukuisia sääntöjä nukkumiselleen, joita hänen on ahdistuksen pelossa pakko noudattaa. Toisaalta ravitsemustilan heikkeneminen itsessäänkin vähentää unen määrää ja huonontaa sen laatua. Monilla syömishäiriöön sairastuneilla on myös masennusta, mikä saa heidät usein heräilemään helposti aamuyöstä. Itselleen voi myös olla vaikea sallia päiväunia, vaikka yöunet olisivatkin jääneet liian vähäisiksi ja väsymys olisi suuri.

Syömishäiriö voi vaikeuttaa myös ihmisen kykyä peseytyä, pukeutua ja huolehtia ihon hyvinvoinnista. Peseytyminen ja pukeutumin voivat muuttua vaikeaksi, koska itseen koskeminen voi tuntua ällöttävältä. Toisaalta itsen voi kokea niin inhottavaksi, että sairastuneen on pakko pestä itseään liikaa. Oman ihon hyvinvoinnista huolehtiminen voi muuttua vaikeaksi, koska sairastunut voi esimerkiksi pelätä kosteusvoiteiden käyttämisen nostavan hänen painoaan, hän voi inhota niiden jättämää rasvaista tuntumaa ihollaan tai toisaalta ihon kosteuttaminen voi tuntua kielletyltä itsensä hemmottelulta. Ihon kosteutuksesta huolehtiminen voi tuntua mahdottomalta, vaikka iho olisi haavoilla kuivumisen vuoksi.

Syömishäiriötä sairastavan haitallisia keinoja huolehtia itsestään voi tarkastella myös positiivisemmasta tulokulmasta.  Keinot voi nähdä pyrkimyksenä vähentää pahaa oloa ja lisätä psyykkistä hyvinvointia – mikä on muuten myös erittäin tärkeä osa itsestä huolehtimista. Moni kuvaakin tilannetta siten, että syömishäiriön oireiden toteuttaminen on ainoa asia, mikä pitää ikävät ajatukset ja ahdistuksen poissa. Tästä näkökulmasta syömishäiriöön sairastunutta onkin helppo ymmärtää, sillä onhan suurimmalla osalla ihmisistä yleensä jonkinlainen tarve pitää paha olo poissa. Syömishäiriöiden yhteydessä keinot eivät kuitenkaan ole todellisuudessa kovin kannattavia ja syömishäiriö pakottaa sairastuneen löytämään jatkuvasti uusia ja rajumpia keinoja tuohon säätelyyn. Tilannetta voisikin ajatella käänteisenä itsestä huolehtimisena – Ajallisesti itsestä huolehtiminen voi lohkaista ison osan syömishäiriötä sairastavan päivästä, vaikka se ei lopulta johdakaan todelliseen hyvinvointiin ja terveyteen.

Itsestä huolehtimisen lisäksi myös tuottavuus ja siihen liittyvä suorittaminen voi lohkaista ison osan sairastuneen ajasta. Suoriutuminen esimerkiksi töissä tai koulussa voi muodostua niin tärkeäksi, että siitä tulee jopa pakonomaista. Tuottavat toimet voivat olla keino pyrkiä välttämään syömishäiriön synnyttämiä negatiivisia ajatuksia itsestä. Tuottavuuden avulla sairastunut voikin pyrkiä osoittamaan itselleen tai muille, että on arvokas ja tärkeä. Liiallisuuksiin kasvava tuottavuus syö kuitenkin voimavaroja siinä määrin, että toipumiseen vaadittavaan psyykkiseen työskentelyyn tai esimerkiksi ihmissuhteiden ylläpitoon ei jää enää energiaa. Toisaalta sairastuneen oma vaativuustaso voi olla niin korkealla, että hänelle riittää vain täydellinen suoriutuminen.

Syömishäiriö voi kuitenkin johtaa myös siihen, että opiskelu tai työnteko ei ole enää mahdollista, koska fyysinen ja psyykkinen vointi eivät niitä enää salli ja sairastunut voi tarvita kokovuorokautista hoitoa. Usein sairastunut pyrkii silloin löytämään uuden tuottavuuden muodon. Hänen on esimerkiksi siivottava enemmän kuin tarpeeksi tai kehitettävä itseään älyllisesti jatkuvasti monilla osa-alueilla, vaikka perinteinen opiskelu ei enää onnistukaan. Kodinhoitoon ja itsensä kehittämiseen käytetty aika ja energia voivat toki kasvaa liiallisuuksiin ilman osastohoitoakin.

On myös mahdollista, että syömishäiriöön sairastuneella on niin suuri pelko epäonnistumisesta, että hän ei enää kykene tuottavaan toimintaan. Hän voi esimerkiksi lopettaa opiskelut, vaikka muutoin hän vielä olisikin vointinsa puolesta kykenevä opiskelemaan. On myös mahdollista, että toipumisen vaihe on niin raskas, että sairastunut vähentää itse hetkeksi perinteisesti tuottavuudeksi katsomiaan toimia. Silloin tuottavaksi toiminnaksi voisi nähdä toipumiseen vaadittavan työskentelyn. Sanommekin usein tästä murehtiville osastomme asukkaille, että tämä on nyt se sinun kokopäivätyösi ja se riittää tässä kohtaa.

Syömishäiriön ylläpito ja usein juuri edellä kuvaamani käänteinen itsestä huolehtiminen sekä tuottavuuteen usein liittyvä pakonomainen suorittaminen lohkaisevat yleensä niin ison osan sairastuneen ajasta, että mielekkääseen vapaa-aikaan ei juuri jää sijaa. Ihmissuhteet saattavat kariutua, jotkut harrastukset jäädä syrjään ja kaikki se, mitä ihminen ehkä aikaisemmin piti mielekkäänä, saattaa muuttua turhaksi, kielletyksi tai toissijaiseksi. Samanaikaisesti sairastunut saattaa alkaa nähdä oireiden toteuttamisen osittain vapaa-ajakseen tai keinokseen osallistua mielekkäisiin vapaa-ajan toimiin – ”Saan ystäviä, kun laihdutan ja sitten sosiaalinen elämäni on vilkkaampaa”. Yleisesti ottaen voisi sanoa, että monilla vakavasti syömishäiriöön sairastuneilla mielekkään, virkistävän ja palauttavan vapaa-ajan määrä vähenee. Tähän sairastunut usein havahtuu vasta siinä vaiheessa, kun hän alkaa kokea syömishäiriön kärsimyksenä ja omaa elämää rajoittavana tekijänä.

Toiminnan sisällöt ja tasapaino vaihtelevat paljon yksilöllisesti ja toki myös sen mukaan missä vaiheessa syömishäiriö on sekä millaista hoitoa sairastunut saa. On täysin mahdollista, että sisällöllisesti tuottavuus ja vapaa-aika ovat täysin kunnossa ja ihmisen taidot myös mahdollistaisivat niihin osallistumisen. Itsestä huolehtimisessa on kuitenkin syömishäiriöiden yhteydessä aina enemmän tai vähemmän ongelmia. Usein se saa aikaan epätasapainon ihmisen toimintaan, vaikka sisällöllisesti muut alueet olisivatkin kunnossa.

Apua toimintaterapiasta


Toimintaterapia on kuntoutusta, jonka tavoitteena on auttaa ihmistä löytämään keinoja selviytyä mahdollisimman itsenäisesti oman elämänsä arkisissa tilanteissa omassa elinympäristössään. Toimintaterapialla tuetaan ihmistä huolehtimaan itsestään, olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa, tekemään työtä tai opiskelemaan, viettämään vapaa-aikaa ja leikkimään. 

Syömishäiriöiden yhteydessä toimintaterapian päätavoitteena voi olla se, että syömishäiriöstä toipuva löytää uuden tasapainon toimintaan ja muuttaa toiminnan sisältöjä terveyttä ja hyvinvointia tukeviksi. Toimintaterapiassa voidaan esimerkiksi kokeilla erilaisia toimintoja ja harjoitella sellaisia taitoja, jotka toipuvalta puuttuvat, jotta hän pystyisi toimimaan normaalisti ja hyvinvointiaan edistävästi. Toimintaterapiassa lähdetään liikkeelle niistä alueista, jotka syömishäiriöstä toipuva itse mieltää ongelmallisiksi.

Toisaalta toimintaterapiassa voidaan lähteä liikkeelle jostain aivan muusta, kuin ongelma-alueista. Voimavarojen tunnistaminen, löytäminen, vahvistaminen ja hyödyntäminen voi olla ensimmäinen askel. Voimavarojen tunnistaminen ja hyödyntäminen auttavat muutoksen tekemisessä. Toimintaterapeutin onkin osattava porrastaa terapian vaiheita siten, että syömishäiriöstä toipuva pystyy saamaan onnistumisen kokemuksia toimiessaan ja siten uskaltautuu etenemään niihin vaikeampiin osa-alueisiin.

Itsestä huolehtimisen alueella toimintaterapiassa keskeistä prosessin alussa voisi olla auttaa toipuvaa löytämään ja hyödyntämään uusia keinoja oman psyykkisen hyvinvoinnin edistämiseen, jolloin hänen ei tarvitsisi enää hyödyntää terveydelle haitallisia ja jopa hengelle vaarallisia keinoja. Sitä kautta ihminen voi uskaltautua huolehtimaan itsestään myös esimerkiksi syömisen, liikkumisen ja levon suhteen.

Itsestä huolehtimisen näkökulmasta toimintaterapian sisällön ei siis välttämättä tarvitse olla juuri niissä itsestään selvissä itsensä huolehtimisen ongelmakohdissa, vaikka niihin toki joudutaan puuttumaan muissa yhteyksissä hoidossa. Myöhemmin syömishäiriöstä toipuva saattaa kuitenkin haluta kohdentaa myös toimintaterapian sisältöjä ongelmakohtiin, mutta koen, että toimintaterapiassa on hyvin vaikea lähteä niistä liikkeelle syömishäiriön kriittisimmissä vaiheissa, koska ihminen ei silloin näe niitä välttämättä itse ongelmallisiksi. Suoraan esimerkiksi syömiseen ja liikkumiseen vaikuttaminen toimintaterapian keinoin onnistuu vasta sitten, kun ihminen itse haluaa nimetä ne muutoskohteikseen.

Tuottavan toiminnan näkökulmasta toimintaterapiassa voisi tarkastella minkälainen tuottava toiminta olisi ihmiselle riittävää ja sopivaa suhteessa toipumiseen vaadittuihin voimavaroihin, itsensä arvokkaaksi kokemiseen, epäonnistumisen pelon voittamiseen ja lopulta ehkä myös yhteiskunnan jäsenenä olemiseen. Tuottavuuden tarkastelu ja sen tuominen sopivassa määrin elämään voi myös olla merkittävässä roolissa toipumisen keski- ja loppuvaiheissa, jotta ihminen voi löytää omaan arkeensa tasapainon ja kokea itsensä tuottavana osana yhteiskuntaa. 

Vapaa-ajan näkökulmasta, toipuvan on ensin tarkasteltava, kuinka tyytyväinen on vapaa-aikaansa ja millaiset taidot ja mahdollisuudet hänellä on siihen osallistumiseen. Mikäli hän havahtuu huomaamaan, että vapaa-aika ei ole mielekästä ja riittävää, on siihen huomattavasti helpompi lähteä hakemaan muutosta. Havahtumisen jälkeen syömishäiriöstä toipuvan ei kuitenkaan välttämättä ole helppo rakentaa uutta mielekästä vapaa-aikaa itselleen. Toimintaterapiassa voikin tarkastella, mitkä kaikki tekijät estävät mielekästä vapaa-aikaa, miten esteet voisi ylittää, mistä mielekäs vapaa-aika voisi rakentua ja miten siihen pääsisi osallistumaan ja millaisia taitoja osallistuminen vaatisi. Mielekkään vapaa-ajan tuottama uusi energia ja onnistumisenkokemukset voivat auttaa syömishäiriöstä ja sen tuomista oireista irrottautumista. Itsestä huolehtimisen, tuottavuuden ja vapaa-ajan välinen epätasapaino voikin alkaa tasoittua esimerkiksi uuden harrastuksen tai vaikka ystävien kanssa vietetyn ajan siivittämänä. Vapaa-aika voi auttaa ihmistä huomaamaan, mitä kaikkea elämään voi saada, jos syömishäiriöstä uskaltaa päästää irti.

Toiminnan tasapainon tarkastelu ja ihmisen omiin kykyihin ja taitoihin keskittyminen ei kuitenkaan yksin aina riitä. Haasteet eivät välttämättä korjaudu sillä, että ihminen opettelee uusia taitoja ja kokeilee tai harjoittelee uusia toiminnan muotoja. Yleensä toimintaterapiassa on hyvä tarkastella myös ympäristön vaikutusta, sillä ympäristö voi edistää tai estää toimintaan osallistumista ja siinä suoriutumista. Toimintaterapialla voidaan pyrkiä lisäämään edistäviä tekijöitä ja vähentämään estäviä tekijöitä tai ainakin niiden vaikutusta. Jos syömishäiriöön sairastuneelta puuttuu kodistaan esimerkiksi riittävän kokoinen jääkaappi tai uuni, on ymmärrettävää, että monipuolisesta ja terveellisestä ravitsemuksesta huolehtiminen on hankalaa. Silloin yksi toimintaterapian sisältö onkin tehdä kotiin sellaisia muutoksia, että itsestä huolehtiminen onnistuu. Tuottavuuden näkökulmasta taas voidaan esimerkiksi pyrkiä sopimaan koulun tai työpaikan kanssa uusia järjestelyjä, joiden avulla syömishäiriöstä toipuva pystyy osallistumaan tuottavaan toimintaan voimavarojensa mukaisesti. Vapaa-ajan osalta ympäristön muokkaus voi tarkoittaa esimerkiksi harrastuksen ohjaajan kanssa keskustelua syömishäiriön vaikutuksista ja sen huomioimisesta harrastuksessa tai vaikka sopivien harrastusvälineiden löytämistä ja hankkimista.

Toimintaterapian viitekehyksen näkökulmasta toiminnan tasapainon ja sisältöjen tarkastelu sekä niihin vaikuttaminen on toisinaan haasteellista syömishäiriöiden yhteydessä, sillä syömishäiriö muuttaa monin tavoin ihmisen omaa kokemusta toiminnan ja arjen merkityksellisyydestä. Toimintaterapiassa onkin huomioitava syömishäiriöiden yhteydessä syömishäiriön vaikutus ihmisen motiiveihin – On kuunneltava ja tarkasteltava tarkkaan, onko kyse syömishäiriön tahdosta vai ihmisen vilpittömästä omasta tahdosta. Onneksi toimintaterapeuteilla on kuitenkin taito hyödyntää toimintaa terapeuttisesti sekä käytössään monenlaisia tutkittuja arviointivälineitä, joiden avulla ihmisen tahto ja kokemus oman elämänsä merkityksellisyydestä voivat tulla esille. Näin toimintaterapia tarjoaa hyvät mahdollisuudet ihmisen toimintamahdollisuuksien edistämiseen terveyttä tukevalla tavalla.



Tähän loppuun haluan vielä tarjota muutaman kysymyksen, joita syömishäiriöstä toipuva ja toimintaterapeutti voivat yhdessä miettiä:

  • Miten päiväsi rakentuu? Mihin aika riittää, mihin ei? 
  • Mikä sinulle on merkityksellistä/tärkeää päivissäsi? 
  • Kuinka tyytyväinen olet päiviesi sisältöön? Mitä kaipaat päiviisi? Onko päivissäsi jotain, mistä haluaisit luopua?
  • Miten koet suoriutuvasi päivän toimistasi? Kuinka tyytyväinen olet suoriutumiseesi? Millaista muutosta kaipaisit suoriutumiseesi?
  • Miten ympäristö edistää ja/tai estää toimintaan osallistumista?  Mihin näistä edistävistä ja estävistä tekijöistä voidaan tällä hetkellä vaikuttaa?
  • Millaisia voimavaroja sinulla on käytössäsi? Millaiset uudet voimavarat voisivat auttaa toimintaan osallistumistasi tai suoriutumistasi?

Keväisin terveisin,

Venla Eronen













perjantai 20. huhtikuuta 2018

Kun tunteet hyökkäävät kimppuun

Kaikki tiedämme millaista on, kun ”kuppi menee nurin” tai ”pää räjähtää”. Tapahtuu jotain, mikä saa mielemme aivan sekaisin. Tämän tunnekuohun vallassa tulemme sitten tehneeksi tai sanoneeksi jotain, mitä myöhemmin katkerasti kadumme. Toisinaan kuohu voi jäädä päälle päiväkausiksi ja puskea mielialan lattianrajaan.



Tyypillistä on, että kuohahduksen tapahtuessa emme itse edes oikein huomaa mitä meissä tarkalleen tapahtui. Tiedämme vain, että joku sanoi tai teki jotain tai mieleemme tuli ajatus tai muisto, jonka jälkeen vain pimahti. Mielemme alkaa pyöritellä erilaisia skenaarioita, joissa kostamme meitä loukanneelle henkilölle sanomalla jotain nasevaa ja veret seisauttavaa tai muistelemme kaikkia niitä kertoja, jolloin olemme saaneet samanlaista kohtelua osaksemme. Vihan tunne mielessä vain yltyy ja koemme olevamme tunnekuohun armoilla.

Tämä on esimerkki ”putoamisesta” tunteeseen. Toiset kutsuvat sitä tunteeseen identifioitumiseksi. Pointtina on, että tunteemme sokaisee meidät ja vaikuttaa havainnointi- ja ajattelukykyymme niin, että hahmotamme kaiken vain tuon tunteen kautta. Näemme esimerkiksi vihamme kohteena olevan ihmisen yksinomaan pahana, kun taas rauhallisena hetkenä pystymme näkemään laajemmin ja tajuamme, että tuossa henkilössä on myös hyviä puolia. Kenties jopa ymmärrämme empaattisesti miksi hän tuli sanoneeksi loukkaavat sanansa.

Fysiologisesti tunnekuohu näkyy aivoissa mantelitumakkeen (tunnekeskus) aktiviteetin nousuna ja aivokuoren (ajattelukyky) aktiviteetin samanaikaisena madaltumisena. Se tarkoittaa, että voimakkaan tunteen vallassa ollessamme emme pysty ajattelemaan selkeästi. Aivomme toimivat niin. Tunne ylös, ajattelu alas.

Syömishäiriöissä on tyypillistä, että loukkauksen koettuaan henkilö kääntääkin vihan itseään kohtaan. Toisen ihmisen vihaaminen tuntuu liian uhkaavalta, joten mielen on turvallisinta kanavoida viha henkilöä itseään vastaan. Kun jonkun muun mieli täyttyy ”Minä kyllä näytän sille kehvelin puupäälle taivaan merkit” -tyyppisillä ajatuksilla, syömishäiriötä sairastavan mieli täyttyykin ”Olen ällöttävä, enkä kelpaa mihinkään. Olisi parasta kuolla” -tyyppisillä ajatuksilla.

Suuntautui viha sitten ulos tai sisäänpäin tärkeintä olisi ymmärtää, että kyse on mielen ja kehon automaattisesta reaktiokombinaatiosta, joka usein ei ole suhteessa tapahtuneeseen asiaan.

Ja tämä on se vaikea asia.

Joku saattaisi ajatella: ”Miten niin ei ole suhteessa tapahtuneeseen asiaan? Tuo junttihan juuri teki törkeästi. On päivän selvää, että koko sotku on hänen syytään. Hän aiheutti minulle tämän pahan mielen ja sen vuoksi hänen on kärsittävä tai pyydettävä anteeksi. Muuten vihaan häntä loppuelämäni.”

Todellisuus on kuitenkin mutkikkaampi. Nimittäin todellisuudessa tuon henkilön sanat aktivoivat meissä muiston tilanteesta tai ajasta, jolloin meille tärkeä henkilö on tehnyt tai sanonut jotain samankaltaista. Esimerkiksi paljon hylkäämistä, vähättelyä tai alistamista lapsena kokenut henkilö menee helposti pois tolaltaan samankaltaisten tapahtumien seurauksena nykypäivänä. Esimerkiksi arvostelluksi tuleminen voi tällaiselle henkilölle merkitä viestiä siitä, että hän on täysin epäonnistunut ihmisenä. Turvallisuutta ja rakkautta lapsena kokenut saattaisi todeta, että ”tuo ei ollut asiallista”, mutta hänen sisäinen tasapainonsa ei horjahtaisi noista pahoista sanoista. Arvostelluksi tuleminen saattaisi hänelle merkitä tervetullutta tilaisuutta kehittyä.

Menneisyytemme siis määrää kuinka mielemme systeemi kuulee ja ymmärtää muiden viestit. Turvattomalle henkilölle arvostelu voi olla sama kuin selkäsauna, toiselle se voi olla tervetullut ohjaus.

Tätä siis tarkoittaa, että reaktio ei ole suhteessa tapahtuneeseen asiaan. Reaktio on suhteessa menneisyytemme kokemuksiin ja siihen, kuinka nuo kokemukset ovat muokanneet mieltämme ja maailmankuvaamme.

Pahan asian sanonut tai tehnyt henkilö ei yleensä tiedä millainen on toisen henkilön mielen systeemi, joka hänen viestinsä tulkitsee. Siksi toisen kivulias reaktio voi tulla täysin yllätyksenä. Sitä voi olla jopa vaikea ymmärtää.

No mitä sille voi tehdä? Jos mielemme reagoi melko randomisti meille tapahtuviin asioihin, mitä sillä tiedolla tekee?

Hyvä kysymys.

Kun tämän tiedostaa, voi tehdä paljonkin. Tärkein vaikutus on, että tunnekuohusta pääsee nopeammin eroon. Eli tunteiden armoilla ei tarvitse enää viettää päiväkausia. Tunnekuohun poistuessa ajattelukyky palautuu normaaliksi ja on mahdollista reagoida harkiten ja rakentavasti tapahtuneeseen asiaan. Eli reaktiot, jotka myöhemmin kaduttavat ja nolottavat, jäävät vähäisemmiksi. Kaiken tämän seurauksena yleinen hyvinvointi kohenee.

Juttu on kuitenkin se, että tämä vaatii taitoa. Taitoa, joka on jokaisen opittavissa. Mitä enemmän harjoittelee, sitä pikemmin tulee mestariksi.

Eli mitä voisi alkaa harjoitella seuraavan tunnekuohun tullessa? Esimerkiksi näitä:
  1. Tunnekuohun tullessa, muistuta itsellesi, että tämä on mielesi systeemin automaattinen reaktio. Reaktio johtuu siitä, että tapahtuma on aktivoinut kipeän muiston menneisyydestäsi. Tämä muistutus auttaa sinua nousemaan pois tunnekuohun syövereistä aktivoimalla laajemman näkökulman.
  2. Kun mielesi alkaa pyöritellä syytöksiä ja vihaisia ajatuksia toista tai itseäsi kohtaan, katkaise ajatusketju alkuunsa. Näiden ajatusten salliminen voimistaa tunteeseen uppoamista ja pitkittää tunteen kivuliaisuuden kestoa. Katkaisemisen voi tehdä esimerkiksi siirtämällä huomion johonkin konkreettiseen asiaan, esimerkiksi ohiajavien punaisten autojen lukumäärään tai vaikkapa sudoku-ruudukkoon.
  3. Kun ajatukset meinaavat palata (ja ne tulevat tekemään sen monta kertaa), siirrä huomiosi rauhallisesti takaisin valitsemaasi asiaan. Sano, itsellesi esimerkiksi ”en halua voimistaa pahaa oloani, joten en anna näiden ajatusten vallata mieltäni”.
  4. Rauhoita mielesi esimerkiksi keskittymällä hengitykseesi laskemalla hengityksiä yhdestä kymmeneen ja sitten takaisin kymmenestä yhteen. Tee tämä muutaman kerran, kunnes huomaat hieman rauhoittuneesi.
  5. Päätä sitten mitä haluat tilanteessa tehdä. Omaa hyvin vointiasi parhaiten tukevat ratkaisut voivat olla esimerkiksi a) oman reaktion rauhallinen ja rehellinen selittäminen toiselle (”minulle tulee kurja olo, kun sanot/teet noin”) b) toisen kommentin jättäminen omaan arvoonsa c) tilanteesta poistuminen.
Millaisia keinoja sinä olet löytänyt tunnekuohujen voittamiseksi?

Terveisin,
Pia Charpentier

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Vertaistuki syömishäiriöstä toivuttaessa


Vertaistuki määritellään useilla eri tavoilla. Yleisesti vertaistuella kuitenkin tarkoitetaan tukea, jossa samankaltaisessa elämäntilanteessa tai samoja ongelmia kohdanneet ihmiset antavat tukea toisilleen tai ovat tuen saajina. Vertaistuki on siten vastavuoroista ja se perustuu henkilöiden omiin kokemuksiin.

Syömishäiriöiden hoidossa vertaistuki on tärkeä osa-alue. Kuntoutus- ja hoitoyksikön asukkaat kokivat sen auttaneen itseään paljon. Haastattelin heitä siitä, millaiseksi he vertaistuen kokevat ja mitä se heille merkitsee. Tässä heidän ajatuksiaan:

Vertaistuki on ymmärrystä

Vertaistuesta saa paljon voimaa, sillä toinen ymmärtää toisen syömishäiriötä sairastavan kokemuksia. Jo puolesta sanasta toinen voi ymmärtää mitä toinen tarkoittaa, joten sairauden ja omien tuntemusten koukeroita ei tarvitse yleensä selittää. Muille ihmisille oman tilanteen selittäminen on yleensä huomattavasti vaikeampaa ja selittäminenkään ei aina saa toista ymmärtämään. On helpottavaa tulla ymmärretyksi.

Syömishäiriön aiheuttama ahdistus on kaikille tuttua. Siksi toisen oireitakin on helpompi ymmärtää. Ymmärrys tuo mukanaan myös sen, että toista ei tarvitse syytellä tai tuomita. Ymmärrys myös siitä, miten omat oireet voivat vaikuttaa muiden oloon, voi auttaa itseä työskentelemään oireista eroon.


Vertaistuki on läsnäoloa ja tunteiden sallimista

Yksinkertaisimmillaan vertaistuki on läsnäoloa. Se, että toinen tulee viereen ja vaikka juttelee, kysyy mikä on hätänä ja lohduttaa, voi auttaa todella paljon. Joskus jo pelkkä toisen läsnäolo auttaa, vaikka mistään ei puhuttaisikaan. Tunteet saavat näkyä ilman, että muut kaikkoaisivat ympäriltä. Vertaistuessa tärkeää onkin, että toisen tunteille annetaan tilaa, ne sallitaan eikä niistä tuomita.

Vertaistuki on yhteistä sitoutumista ja yhdessä tekemistä

Toisilta voi saada merkittävää apua yhteisestä sitoutumisesta ja yhdessä tekemisestä. Haasteet on paljon helpompi kohdata, kun ne otetaan yhdessä vastaan ja sitoudutaan niihin. Yhdessä voi mennä esimerkiksi syömään välipalan päiväloman aikana ja selvitä siitä yhdessä toinen toistaan tukien. On tärkeää, että kukaan ei sano esimerkiksi päivälomalla, ”hei, en mä syökään, mutta älkää kertoko hoitajille”. Myös se auttaa kohtamaan ja työstämään omia henkilökohtaisia haasteita, kun tietää, että toisetkin sitoutuvat työstämään omiaan. Toisten motivaatiosta saa virtaa myös omaan motivaatioon.
Vertaistuki on kannustusta, vinkkejä ja uusia näkökulmia

Vertaistuki on rohkaisevia sanoja ja vihjeitä. 

Kun itse jännittää tai pelkää jotain uutta asiaa, olipa se sitten ensimmäinen kotiloma tai vaikka lounasruokailu ravintolassa, voi toisen kannustus leikata pelolta siivet. Toinen voi kertoa, että sama asia pelotti itseäkin aikoinaan, mutta siitä kyllä selvisi. Toinen voi myös antaa vinkkejä siihen, missä ja miten jotain uutta haastetta voi kokeilla.

Toiselta voi myös saada konkreettisia keinoja, miten jonkin asian kanssa voi selvitä. Keinot voivat olla sellaisia, joita itse ei olisi osannut edes etsiä. Nähdessään konkreettisesti sen, että joku on jostain hyötynyt, haluaa sitä keinoa itsekin kokeilla. Vertaistuessa kokemusten jakamisella onkin iso merkitys. Toisen kokemuksista voi saada itselleen paljon uusia näkökulmia.

Toinen voi myös joskus kertoa, miltä toisen toiminta muista näyttää. Avoimen keskustelun kautta voi havahtua omaan toimintaansa, jota ei välttämättä muuten olisi edes huomannutkaan. Silloin saa uusia ajatuksia siitä, millaisia muutoksia kohti olisi hyvä työskennellä.

Vertaistuki saa tuntemaan, että ei olekaan niin outo, kuin on ajatellut

Moni on ollut oman sairautensa kanssa kovin yksin. Omat ajatukset ja tunteet ovat tuntuneet oudoilta, mistä on tullut helposti tunne, että on ihan ”friikki”. Vertaistuen kautta havahtuu huomaamaan, että muilla saattaa olla ihan samanlaisia ajatuksia ja kokemuksia. Se helpottaa omaa oloa. ”En olekaan ihan outo, mua voi ymmärtää”.

Vertaistuki luo toivoa

Muiden toipumisen etenemisestä saa toivoa myös siihen, että voisi itse joskus toipua. Erityisesti syömishäiriöstä jo toipuneiden kohtaaminen luo toivoa. Vaikka hoitajat aina sanovatkin, että syömishäiriöstä toipuminen on mahdollista, on toipumiseen uskominen helpompaa, kun näkee oikeasti sellaisen ihmisen, joka on jo toipunut.

Millaista vertaistukea sinä olet saanut tai antanut? Millaisen vertaistuen olet kokenut hyödylliseksi?


Terveisin,
Venla Eronen

Ps. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Saako lasta suututtaa?



Lapsuudessani 60- ja 70-luvuilla, elettiin aikaa, jolloin kasvatusmenetelmät olivat hiljattain muuttuneet ankarasta kuriin uskomisesta lasta huomioivampaan ja lempeämpään kasvatustyyliin. Aikakauden taitos oli nähtävissä siinä, että osa aikuisista edelleen uskoi ja toteutti ankaraa otetta lasten ohjaukseen ja osa otti asiat rennommin. Opin, että eri aikuisten kanssa oli hieman erilaiset kuviot ja opin säätämään käyttäytymiseni niin, että selviytymisen todennäköisyys kunkin aikuisen kanssa olisi mahdollisimman optimaalinen. Toisten kanssa sai olla äänekkäämpi, toisten kanssa oli parasta pysytellä näkymättömämpänä.

Kun sitten sain oman lapseni noin 30 vuotta sitten, oli vallalla jo vahva usko lapsen kunnioittamiseen. Lapsuuden kokemusten tärkeä merkitys psyyken muotoutumiselle oli jo hyvin löytänyt tiensä arjen kasvatuskulttuuriin ja vanhempien rooli tässä kehityksessä ymmärrettiin hyvin. Tuntuu, että tämän suuntainen kehitys on edelleen olemassa.

Minusta vaikuttaa siltä, että lasta kunnioittava kasvatustyyli on kuitenkin jossain kohdassa tehnyt käännöksen hieman haitalliseen suuntaan. Vaikuttaa siltä, että kunnioittavuus ja lempeys on toisinaan ymmärretty niin, että lasta ei saa suututtaa. Jos lapsi raivostuu, ajatellaan sen olevan merkki siitä, että vanhempi on tehnyt jotain väärin. Tämän logiikan mukaisesti vanhempi antaa raivoavalle lapselle tämän haluaman asian, jotta lapsi rauhoittuisi ja asiat palaisivat uomiinsa.

Tämä on sangen ymmärrettävä tulkinta ja reaktio, sillä lapsen raivotessa kaikkia ahdistaa ja suututtaa, kun taas lapsen hiljetessä koko perheellä on helpompaa. Olen työssäni huomannut vuosien varrella, että lapsi, joka saa määrätä perheessä tahdin on pohjimmiltaan hyvin turvaton, hämillään ja eksyksissä. Raivoamalla tahtonsa läpi saava lapsi jää loukkuun raivonsa kanssa. Kun hän yrittää saada vanhempansa/opettajansa yms. joko tekemään hänen tahtonsa mukaisesti tai yrittää välttää asiaa johon häntä yritetään ohjata, tulee häneltä automaattisena reaktiona raivo. Hän ei tavallisesti edes itse tiedä mikä häneen iski, kun raivo jo turskahtaa ulos hänestä. Hän on saattanut kokea monta kertaa, että tämä reaktio ei tuota hyvää lopputulosta, mutta ei osaa hillitä itseään eikä muuttaa käyttäytymistään. Kerta toisensa jälkeen hän löytää itsensä tilanteesta, jossa hänelle ollaan vihaisia. Vaikka hän saisikin tahtonsa läpi, mukana tulee toisten kyllästyneisyys ja kiukku hänen reaktiotapaansa.

Raivoaminen selviytymiskeinona lukitsee helposti ihmissuhteet ja estää lasta oppimasta rakentavia selviytymiskeinoja. Raivoava lapsi on impulssiensa kanssa ihan yksin. Häntä ei usein pääse lähestymään rakentavan keskustelun keinoin eikä hän yksin osaa muuttaa käyttäytymistään. Olen huomannut työssäni, että raivoavan lapsen vanhemmat saattavat jopa alkaa pelätä lastaan. Tämä entisestään vaikeuttaa lapsen hallitsematonta tunneryöpytystä.

Usein pohdimmekin kollegoiden kanssa kuinka tällaista vanhempaa voisi tukea ottamaan ohjat käsiinsä, palauttamaan voimansa vanhempana ja auttamaan lapsensa pois tästä ansasta. Raivoava lapsi tarvitsee rauhallista, mutta erittäin jämäkkää ja johdonmukaista vanhemmointia. Siinä ei saa pelätä lapsen tunnereaktioita, vaan on lähdettävä siitä, että maailmaan mahtuu ääntä, mutta siitä huolimatta tehdään niin kuin asiallista on. Mitä pienempi lapsi on, sitä nopeammin hän oppii kehittyneempiä strategioita neuvotella tahtonsa läpi – ottaen huomioon olosuhteet ja myös muiden ihmisten tarpeet ja tahtotilan. Samalla hän oppii elämässä hyvän selviytymisen kannalta välttämätöntä kykyä hillitä ja hallita tunteitaan niin, että pystyy toimimaan menestyksekkäästi tilanteen vaatimalla tavalla.

Mitä pidempään aikaa kuluu, sitä mutkikkaammaksi asiat muuttuvat. Aikuisuuteen saakka ehtineellä ”lapsella” raivoava kommunikaatiomalli on jo sisäistynyt osaksi minäkuvaa: ”Olen vähän tämmöinen tulinen”. Tämä merkitsee, että impulsiivisesta reaktiomallista luopuminen vaatii todella keskittynyttä, motivoitunutta ja pitkäjänteistä työskentelyä. Ongelmana tässä on se, että impulsiivisuutensa vuoksi henkilön saattaa olla vaikeaa rauhoittua ja keskittyä riittävästi tehdäkseen muutoksen ja harjoitellakseen uusia taitoja. Lisäksi hänen on usein vaikeaa ottaa vastaan tietoa hänen toimintastrategiansa heiveröisyydestä, sillä se saattaa tuntua hyökkäykseltä hänen persoonaansa kohtaan.

Silloin kuin tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että henkilön polku johtaa meille Syömishäiriökeskukseen, ovat käsillä usein suorastaan hengenvaaralliset olosuhteet. Meille onkin vuosien saatossa muodostunut osaksi arkea se, että otetaan vastaan syvältä nousevaa raivoa ja huutoa. Tehtävämme on kestää se rauhallisina ja jatkaa nuoren kannustamista kohti paranemista. Huudosta ja volyymistä huolimatta. Ei väliä miten kovaa huutaa, ruoka on kuitenkin syötävä eikä itseään voi muutenkaan vahingoittaa. Ääntä saa olla, kuitenkin mennään eteenpäin.

Koska niin usein näemme miten syvässä ansamontussa raivoava lapsi ja hänen vanhempansa istuvat ja miten valtaviksi ongelmat voivat kasvaa huudon ja pelon tunnelmissa, haluaisimme kannustaa kaikkia vanhempia lempeään jämäkkyyteen kasvatuksessaan. Rauhallinen rajan laittaminen lapselle – jo ihan pienenä – ja hänen huutonsa rauhallinen sietäminen ovat suurimpia rakkaudellisia tekoja vanhemmuudessa. Jos tämä jostain syystä ei ollut mahdollista lapsen ollessa pieni, ei pitäisi pelätä laittaa rajoja myöhemmin. Rakkaudella asetetut rajat luovat korvaamatonta turvallisuutta lapselle. Kun hänen tunteitaan ei pelätä, ei hänen tarvitse itsekään niitä pelätä – ja sillä pärjää todella pitkälle.

Mitä sinä ajattelet rajoista kasvatuksessa?
Miten sinusta olisi hyvä rohkaista pelkäävää vanhempaa?


Terveisin,
Pia Charpentier

PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan.

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia syömishäiriöiden yhteydessä

Syömishäiriöiden hoidossa ja kuntoutuksessa hyödynnetään usein fysioterapiaa ja psykofyysistä fysioterapiaa. Monilla on varmaan jonkinlainen mielikuva fysioterapiasta. Mielikuvissa fysioterapeutin kanssa ehkä jumpataan ja fysioterapeutti hieroo välillä. Mielikuva ei varmastikaan ole täysin virheellinen, mutta kovin suppeaksi se jää. Psykofyysisestä fysioterapiasta mielikuvat voivat olla vielä suppeammat. Siksi päätinkin haastatella psykofyysistä fysioterapeuttiamme Iidaa siitä, mitä fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia ovat syömishäiriöiden yhteydessä.



Fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia yleisesti kuvattuna

Fysioterapiassa ylläpidetään ja parannetaan ihmisen toimintakykyä ja liikkumista. Toimintakyvyn alentumista pyritään korjaamaan fysioterapeuttisen ohjauksen ja neuvonnan, terapeuttisen harjoittelun sekä manuaalisen terapian keinoin. Fysioterapia voi myös olla toimintakyvyn heikentymistä ennaltaehkäisevää.

Psykofyysinen fysioterapia on fysioterapian erikoisala, jossa tavoitteena on edistää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Ihminen huomioidaan kokonaisuutena eli sekä keho että mieli huomioidaan. Kehon tuntemukset vaikuttavat mieleen ja toisaalta tunteet ja ajatukset heijastuvat suoraan liikkumiseen ja kokemukseen omasta kehosta. Psykofyysinen fysioterapia on kokemuksellista oppimista, jonka avulla asiakas saa ratkaisumalleja ja selviytymiskeinoja elämäänsä.

Tavalliseen fysioterapiaan verrattuna, psykofyysisessä fysioterapiassa ei ole mitään normaalia protokollaa, minkä mukaan kuntoutus etenee, vaan kuntoutus etenee aina asiakkaan voimavarojen ja sen hetkisen tilanteen mukaan. Tavallisessa fysioterapiassa ei oteta samalla tavalla huomioon mieltä, kuin psykofyysisessä fysioterapiassa.


Kuvaus Iidan työstä ja menetelmistä

Syömishäiriötä sairastavien kanssa työskennellessään fysioterapeutillamme Iidalla on tapana tehdä kattava alkuhaastattelu. Iida selvittää muun muassa asiakkaan vuorovaikutustaitoja, läsnäoloa, kehonkuvaa, unta, rentoutumiskykyä, perhetaustaa, liikkumista, kehotuntemuksia,  mahdollisia kipuja ja tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja . Iida saattaa selvittää ja havainnollistaa videoinnin ja piirtämisen avulla, miten henkilö kokee oman kehonsa.

Fysioterapiassa ja psykofyysisessä fysioterapiassa Iida miettii ja sopii tavoitteista yhdessä asiakkaansa kanssa. Iida ei niitä siis määrää. Tavoitteina voivat olla esimerkiksi stressinhallintakeinojen löytäminen, rentoutumisen oppiminen, mielekkään liikuntaharrastuksen löytäminen, onnistumisen kokemukset liikkuessa jne. Prosessin aikana tapahtunutta muutosta verrataan aina suhteessa sovittuihin tavoitteisiin. Joskus muutos on suurta, esimerkiksi oman toiminnan pysyviä muutoksia tai jonkin uuden oppimista. Myös ne pienemmät muutokset, kuten ilon ja onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä.

Liikuntaharrastusten valitseminen sekä lihaskunnon ja kestävyyskunnon vahvistaminen on usein osa Iidan tarjoamaa fysioterapiaa. Siinä tärkeää on ajoitus. On harkittava tarkoin, milloin ja minkälaisen liikunnan voi aloittaa ja missä laajuudessa sitä voi harrastaa. Liikunnan ajoittamisessa on ehkä tärkeintä se, että se on terveyttä tukevaa eikä liikunta mene syömishäiriön palveluun. Liikunnan tavoitteena ei tulisi olla kaloreiden kulutus ja laihduttaminen, vaan sen tarkoitus olisi lisätä hyvinvointia ilman mitään pakonomaisuutta. Välillä voikin olla vaikea erottaa syömishäiriön ja ihmisen terveen mielen motiiveja toisistaan.

Liikunnan voi aloittaa, kun fyysinen vointi on riittävästi korjaantunut ja mielikin on siinä kunnossa, että voi aloittaa harrastuksen. Monille toimivaa voi olla esimerkiksi kuntosaliharjoittelu ohjattuna. Kuntosalilla oppii hahmottamaan omaa kehoaan, kehotuntemuksiaan ja liikettä. Tarkoitus on harjoitella normaalia ja terveellistä liikkumista, sillä onhan liikunta iso osa ihmisen terveyden edistämistä ja hyvinvointia. Toki monet muutkin liikuntalajit ovat yhtä hyviä, mikäli ne ovat asiakkaalle mieluisia.

Iidan tapaamisissa voidaan käsitellä myös syömiseen liittyviä pelkoja kehon kautta. Iidan tehtävänä on antaa tietoa siitä, mitä ruoka kehossa tekee ja mitkä ovat normaaleja kehoreaktioita syödessä tai sen jälkeen. Aihetta voidaan käsitellä esimerkiksi tutkiskelemalla ruuansulatuselimistön toimintaa kirjoista ja kuvista. Iida voi myös antaa asiakkaalle ohjeita siitä, millainen asento on hyvä syödessä. Silläkin voi vaikuttaa kokemukseen ruokailuhetkestä. Keskeisiä teemoja tapaamisissa ovat myös vääristyneiden käsitysten oikaisemien esimerkiksi liikkumisesta, palautumisesta ja levosta.

Joskus Iida tarjoaa myös sitä fysioterapiaan helposti miellettyä hierontaa. Hieronta voi auttaa rentoutumaan ja antaa asiakkaalle luvan levätä hetken. Toisaalta hieronta voi myös helpottaa kipuja, joita syömishäiriöitä sairastavilla on usein puutteellisen ravitsemuksen ja ahdistuksen aiheuttaman lihasjännityksen vuoksi. Lisäksi hieronnassa asiakas saa kokemuksen kosketuksesta ja oppii vastaanottamaan sitä.

Syömishäiriöille tyypillisiin kehonkuvan vääristymiin voidaan paneutua monin keinoin. Yksi keino, erityisesti anoreksiaa ja bulimiaa sairastavien kanssa, on piirtää oman kehon ääriviivat isolle paperille. Kun asiakas on piirtänyt arvionsa omasta kehosta, käy hän makaamaan kuvan päälle. Tämän jälkeen Iida piirtää asiakkaan kehon todelliset ääriviivat. Yleensä asiakkaan arviossa ja todellisissa ääriviivoissa on merkittävä ero. Tätä eroa sitten tarkastellaan ja tutkitaan. Toinen keino on arvioida kehon mittoja narun avulla. Siinäkin tulee esille yleensä valtava ero. Asiakas arvioi yleensä itsensä suuremmaksi kuin todellisuudessa on.

Kehonkuvaharjoitusten tehtävänä on aiheuttaa ristiriitaa aivoille. Ristiriidan kautta vääristynyt kehonkuva saa aineksia realisoitumiseen ja muutokseen. Kehonkuvaharjoitusten käyttöä pitää kuitenkin harkita tarkasti. Kaikille ne eivät sovi. Niiden tarkoitus ei saisi olla siinä, että asiakas saakin syömishäiriölleen vahvistusta todellisella laihuudellaan. Näissä tehtävissä on hyvä myös huomata se, että terveetkin arvioivat usein kehonsa hieman vääristyneesti, joskin ehkä hieman pienemmässä mittakaavassa.

Iida käyttää myös toisenlaisia omakuvapiirroksia apuna työssään. Syömishäiriön erityispiirteet tulevat mielenkiintoisella tavalla näissä esille. Iida pyytää usein syömishäiriöitä sairastavia piirtämään kuvan itsestään paperille. Ihminen, jolla ei ole syömishäiriötä, aloittaa piirtämisen usein päästä ja kasvoista. Yllättävän moni syömishäiriötä sairastava ei piirrä kuvaan päätä ja kasvoja ollenkaan. He eivät ikään kuin koe kehoaan yhtenäisenä ja se kuvastuu hyvin kuvassa, minkä he piirtävät. Kuva havainnollistaa, kuinka irrallinen oma mieli ja ajattelu ovat omasta itsestä. Kuvan piirtämisen aloittaminen on myös usein syömishäiriöitä sairastaville vaikeaa.

Piirrokset omasta kehosta tuovat hyvin esille myös syömishäiriöön sairastuneen negatiiviset kokemukset omasta kehosta. Esimerkiksi vatsan kohta saattaa ilmestyä paperille mustana, sotkuisena ja isona möykkynä. Kuva havainnollistaa hyvin sen, että moni syömishäiriöön sairastunut ei hahmota kehoaan realistisesti. Omaan kuvaan sekoittuvat pelot ja monet negatiiviset ajatukset itsestä. Näitä päästään sitten käsittelemään keskustelun ja muiden harjoitusten avulla.

Tehtävien tekemisen yhteydessä Iida joutuu heittämään myös itsensä usein peliin. Iida käyttää muun muassa huumoria. Hän saattaa joskus itse käydä asiakkaan kuvan päälle makaamaan ja sanoo ”sori, ohjeistinko mä vahingossa piirtämään mun reidet tänne?”. Iida on siis itsekin ikään kuin yksi työkalu, johon asiakkaat voivat verrata itseään. Iidan keho toimii siten eräänlaisena peilinä asiakkaan vääristyneelle kehonkuvalle.

Työssään Iida kokee saavansa olla koko ajan olla luova ja keksiä kaikkea uutta kokeiltavaa. Fysioterapeutin tehtävänä on etsiä ja esitellä erilaisia työkaluja, joista asiakas sitten valitsee itselleen toimivimman. Fysioterapeutti ei määrää mikä otetaan käyttöön, vaan tukee asiakasta itse huomaamaan mikä toimii. Kyse on voimavaralähtöisestä työskentelystä – tutkiskellaan ja hyödynnetään omia jo olemassa olevia voimavaroja sekä etsitään uusia. Tarkoitus on löytää itselle mielekkäitä apukeinoja.



Fysioterapia ja psykofyysinen fysioterapia ovatkin varsin monipuolista kuntoutusta. Ehkä jopa monipuolisempia, kuin ennalta osaisi arvatakaan.

Millaisia kokemuksia sinulla on fysioterapiasta ja/tai psykofyysisestä fysioterapiasta? Millaiset harjoitukset ovat auttaneet sinua?


Terveisin,

Venla Eronen

PS. Haastateltu Iida Viitasalo on Syömishäiriökeskuksen fysioterapeutti (AMK), joka on erikoistunut psykofyysiseen fysioterapiaan. Lisäksi Iida on koulutettu hieroja ja urheiluhieroja. Iida työskentelee osaston lisäksi myös terapiayksikössämme. Lisää Iidan osaamisesta ja työn kohteista voit lukea Syömishäiriökeskuksen verkkosivuilta täältä ja täältä.

PPS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Mietteitä tunteiden näyttämisestä ja ammatillisuudesta syömishäiriöpotilaiden hoidossa

Tunteiden pohtiminen on meille Syömishäiriökeskuksen työntekijöille jokapäiväistä puuhaa. Useimmiten näiden pohdintojen ytimessä ovat potilaiden tunteet ja niiden käsittelyn tukeminen toipumistyössä. Kuitenkin päivittäin tulee työskenneltyä myös omien tunteidensa kanssa, ovathan tunteet myös hoitavalla henkilöllä läsnä joka hetkessä.

Syömishäiriökeskuksessa hoito kestää usein monia kuukausia ja matka potilaan rinnalla on usein pitkä ja intensiivinen. On siis luonnollista, että matkalle mahtuu myös tilanteita, joissa hoitajankin tunteet näyttäytyvät ja tulevat tarkasteltaviksi. Huomaan usein pohtivani, millainen tunteiden näyttäminen on ammatillista syömishäiriöpotilaiden hoidossa, varsinkin kun potilaista tulee työntekijöille varsin läheisiä pitkän hoidon aikana. Pohdinkin usein miten ja milloin voin hoitajana näyttää tunteitani rikkomatta ammatillisuuden rajoja.

On olemassa paljon näkemyksiä siitä saako hoitava henkilö näyttää tunteitaan potilastyössä. Itse ajattelen tunteiden näyttämisen taidon olevan merkittävä osa ammatillisuutta. Korostan tässä sanaa taito. Uskon myös siihen, että voimme olla omia persooniamme työpaikalla ja hyödyntää persoonallisuuttamme auttamisen välineenä. Psykiatrisessa hoitotyössä emme voi piiloutua instrumenttien suojiin vaan työtä tehdään oman persoonan varassa ja omien tunteiden kautta. Hoidollisessa kohtaamisessa tunteet ovat aina vuorovaikutuksen välineitä. Omien tunteiden ja käyttäytymisen säätely ovat välttämättömiä taitoja hoitavalle työntekijälle. Työmmehän on hyvin pitkälti potilaan tukemista juuri näiden taitojen harjoittelussa.



Ajattelen, että hoitajan taito säädellä tunteitaan mahdollistaa turvallisen hoitosuhteen syntymisen. Aito, välittävä ja turvallinen hoitosuhde luo potilaalle hyvän pohjan oman sairauden tutkimiselle ja sairaudesta toipumiselle. Luottamuksen ja turvallisuuden tunteen rakentuminen vaatii sen, että potilas tuntee hoitajan tavan tehdä työtä eikä joudu arvailemaan hoitajan motiiveja tai pelkäämään tämän reaktioita. Välillä hoitosuhteessa kohdataan haastavia tilanteita, joissa vaikeilta tunteilta ei vältytä. Tällaisia ovat esimerkiksi hetket, jolloin joudumme asettamaan oireilulta suojaavia rajoja. Näissä tilanteissa potilas saattaa kokea pettymystä ja kiukkua tai tehdä sairaudestaan lähtöisin väärän tulkinnan hoitajan tarkoitusperistä tai tunteista potilasta kohtaan. Silloin on tärkeää, että vastaamme näihin potilaan mielessä heränneisiin kysymyksiin rehellisesti, mutta kuitenkin siten, että potilas ei pelkää meidän joutuvan tunteidemme ryöpytykseen.

Luottamuksen myötä potilas uskaltaa näyttää kipunsa pelkäämättä suuttumusta, rangaistuksia tai hylkäämistä. Luottamuksen säilymisen kannalta on ratkaisevaa, että rajaamistilanteissa potilas kuulee linjausten takana olevat hoidolliset perustelut ja viestin siitä, että toiminnan lähtökohdat ovat aina potilaan toipumisen tukemisessa. Potilaan tulee voida turvallisesti ilmaista kielteisiä tunteitaan osastolla. Niiden ilmaisua ja käsittelyä rakentavalla tavalla hän voi harjoitella hyvän hoitosuhteen turvin. Hoitavan henkilön ammattitaitoa on näiden tunteiden vastaanottaminen ja potilaan auttaminen tunteidensa kanssa selviytymisessä sekä uusien taitojen opettelussa.

Osastotyössä emme tietenkään ole vain kiukun, surun tai pettymyksen tunteiden kanssa tekemisissä, vaan mukaan mahtuu myös paljon jaettua iloa, onnistumisen tunnetta ja liikutusta. Myös näiden tunteiden kohtaaminen vaatii hoitavalta henkilöltä kykyä säädellä myötäelämisen volyymia. Kokemukseni mukaan ne hetket voivat olla hyvinkin hoidollisia, jolloin potilaan kanssa nauretaan yhdessä niin, että vatsaan koskee. Myös ne hetket, jolloin potilas näkee hoitajan liikutuksen kyyneleen karkaavan poskelle kesken keskustelun voivat parhaimmillaan antaa potilaalle viestin: olen arvokas, tunteillani on väliä. Näissä hetkissä on kuitenkin hoitavan henkilön ammattitaidolla suuri merkitys, jotta potilas ei esimerkiksi ala suojella tai tarpeettomasti miellyttää hoitajaansa. Tunteista ja hoitotilanteissa heräävistä tunnereaktioista on hyvä puhua ääneen.

Kun pohditaan ammatillisuutta, puhutaan usein etäisyyden säätelystä. Itse käytän mieluummin käsitettä ”läheisyyden säätely”, koska siinä on mielestäni positiivisempi sointi. Voimme puhua myös emotionaalisen välimatkan säätelystä. Tämä on sellainen aihe, jota pohdimme yhä uudestaan ja uudestaan sekä ryhmätyönohjauksissa että omissa yksilötyönohjauksissamme. Tästä aiheesta keskustelen myös paljon aina, kun ohjaan opiskelijoita. Pyrin sanoittamaan tätä käsitettä myös potilaille, jos läheisyyteen liittyvät kysymykset askarruttavat potilasta hoitosuhteessa. Mikäli hoitaja säätelee läheisyyden liian kaukaiseksi ja ei näytä riittävästi tunteitaan, saattaa potilaalle syntyä tunne, ettei hoitava henkilö välitä. Toiseen suuntaan huonosti säädeltynä, potilas voi kokea suhteensa hoitajaan turvattomaksi, koska hoitajasta on tullut liian läheinen. Joskus vaikeimmista asioista on helpompi puhua ihmiselle, joka ei ole kaikista läheisin.

Läheisyyden säätelemisen taito on hyvin merkittävä niin potilaan hyvinvoinnin, kuin hoitavan henkilön jaksamisen kannalta. Onnistuneen hoitosuhteen kannalta on tärkeää, että hoitava henkilö on ammattilaisen roolissa - ei läheisen, vaikka hoidon aikana läheisiksi tullaankin. Ammatillinen suhtautuminen ei sulje pois aitoa välittämistä, vaan nimenomaan on sitä. Hyvä emotionaalinen välimatka on sellainen, jossa omille tunteille on tilaa ja tässä tilassa tunteita voi tarkastella tietoisesti ja kuunnella niiden kantamia tärkeitä viestejä potilaan tunteista ja voinnista. Ammattitaitoinen hoitaja osaa erottaa omat tunteensa potilaan tunteista ja varoa etteivät potilaan tunteet livahda ”ihon alle”.

Ammattilaisina edustamme potilaille auttajan lisäksi myös terveyttä ja meillä on suuri vastuu siitä minkälaista esimerkkiä näytämme. Tämä koskee niin esimerkkiruokailuja kuin esimerkkiämme rakentavasta vuorovaikutuksesta. Potilaalle voi olla myös hyvin hoidollista nähdä hoitajan esimerkkimokailua tai esimerkkirentoutumista ja nähdä, että hoitaja osaa näissä hetkissä myös sallia omat tunteensa. Näyttämällä inhimillisiä piirteitämme annamme tärkeimmän viestin: Olen ihminen siinä missä sinäkin. Oman jaksamisemme ja ammatillisuutemme suojaamiseksi meidän tulee kuitenkin olla hyvin tietoisia toiminnastamme ja hakea sopivan tuntuiset rajat myös siihen, kuinka paljon itsestämme kerromme ja annamme.

Kun hoitaa ihmistä kohtaamisen ja vuorovaikutuksen keinoin, ei omaa ihmisyyttään voi kätkeä tai naamioida kokonaan. Tunteet ja persoona saavat näkyä ja olla osa hoitavan henkilön työkalupakkia syömishäiriöpotilaiden hoidossa. Hoitajalla on kuitenkin vastuullinen tehtävä säädellä hoitosuhteeseen ammatilliset rajat ja huolehtia omista tunnetaidoistaan oman jaksamisensa sekä tuloksellisen hoitotyön turvaamiseksi.

Mitä mieltä sinä olet? Miten hoitajan tulee säädellä läheisyyttään potilaan kanssa? Entä saako hoitaja näyttää tunteitaan ja persoonaansa työssään potilaiden kanssa?


Terveisin,
Siiri Korpiniitty

sairaanhoitaja (AMK)
Syömishäiriökeskus
Kuntoutus- ja hoitoyksikkö


PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.