Mietteitä tunteiden näyttämisestä ja ammatillisuudesta syömishäiriöpotilaiden hoidossa

Tunteiden pohtiminen on meille Syömishäiriökeskuksen työntekijöille jokapäiväistä puuhaa. Useimmiten näiden pohdintojen ytimessä ovat potilaiden tunteet ja niiden käsittelyn tukeminen toipumistyössä. Kuitenkin päivittäin tulee työskenneltyä myös omien tunteidensa kanssa, ovathan tunteet myös hoitavalla henkilöllä läsnä joka hetkessä.

Syömishäiriökeskuksessa hoito kestää usein monia kuukausia ja matka potilaan rinnalla on usein pitkä ja intensiivinen. On siis luonnollista, että matkalle mahtuu myös tilanteita, joissa hoitajankin tunteet näyttäytyvät ja tulevat tarkasteltaviksi. Huomaan usein pohtivani, millainen tunteiden näyttäminen on ammatillista syömishäiriöpotilaiden hoidossa, varsinkin kun potilaista tulee työntekijöille varsin läheisiä pitkän hoidon aikana. Pohdinkin usein miten ja milloin voin hoitajana näyttää tunteitani rikkomatta ammatillisuuden rajoja.

On olemassa paljon näkemyksiä siitä saako hoitava henkilö näyttää tunteitaan potilastyössä. Itse ajattelen tunteiden näyttämisen taidon olevan merkittävä osa ammatillisuutta. Korostan tässä sanaa taito. Uskon myös siihen, että voimme olla omia persooniamme työpaikalla ja hyödyntää persoonallisuuttamme auttamisen välineenä. Psykiatrisessa hoitotyössä emme voi piiloutua instrumenttien suojiin vaan työtä tehdään oman persoonan varassa ja omien tunteiden kautta. Hoidollisessa kohtaamisessa tunteet ovat aina vuorovaikutuksen välineitä. Omien tunteiden ja käyttäytymisen säätely ovat välttämättömiä taitoja hoitavalle työntekijälle. Työmmehän on hyvin pitkälti potilaan tukemista juuri näiden taitojen harjoittelussa.

Ajattelen, että hoitajan taito säädellä tunteitaan mahdollistaa turvallisen hoitosuhteen syntymisen. Aito, välittävä ja turvallinen hoitosuhde luo potilaalle hyvän pohjan oman sairauden tutkimiselle ja sairaudesta toipumiselle. Luottamuksen ja turvallisuuden tunteen rakentuminen vaatii sen, että potilas tuntee hoitajan tavan tehdä työtä eikä joudu arvailemaan hoitajan motiiveja tai pelkäämään tämän reaktioita. Välillä hoitosuhteessa kohdataan haastavia tilanteita, joissa vaikeilta tunteilta ei vältytä. Tällaisia ovat esimerkiksi hetket, jolloin joudumme asettamaan oireilulta suojaavia rajoja. Näissä tilanteissa potilas saattaa kokea pettymystä ja kiukkua tai tehdä sairaudestaan lähtöisin väärän tulkinnan hoitajan tarkoitusperistä tai tunteista potilasta kohtaan. Silloin on tärkeää, että vastaamme näihin potilaan mielessä heränneisiin kysymyksiin rehellisesti, mutta kuitenkin siten, että potilas ei pelkää meidän joutuvan tunteidemme ryöpytykseen.

Luottamuksen myötä potilas uskaltaa näyttää kipunsa pelkäämättä suuttumusta, rangaistuksia tai hylkäämistä. Luottamuksen säilymisen kannalta on ratkaisevaa, että rajaamistilanteissa potilas kuulee linjausten takana olevat hoidolliset perustelut ja viestin siitä, että toiminnan lähtökohdat ovat aina potilaan toipumisen tukemisessa. Potilaan tulee voida turvallisesti ilmaista kielteisiä tunteitaan osastolla. Niiden ilmaisua ja käsittelyä rakentavalla tavalla hän voi harjoitella hyvän hoitosuhteen turvin. Hoitavan henkilön ammattitaitoa on näiden tunteiden vastaanottaminen ja potilaan auttaminen tunteidensa kanssa selviytymisessä sekä uusien taitojen opettelussa.

Osastotyössä emme tietenkään ole vain kiukun, surun tai pettymyksen tunteiden kanssa tekemisissä, vaan mukaan mahtuu myös paljon jaettua iloa, onnistumisen tunnetta ja liikutusta. Myös näiden tunteiden kohtaaminen vaatii hoitavalta henkilöltä kykyä säädellä myötäelämisen volyymia. Kokemukseni mukaan ne hetket voivat olla hyvinkin hoidollisia, jolloin potilaan kanssa nauretaan yhdessä niin, että vatsaan koskee. Myös ne hetket, jolloin potilas näkee hoitajan liikutuksen kyyneleen karkaavan poskelle kesken keskustelun voivat parhaimmillaan antaa potilaalle viestin: olen arvokas, tunteillani on väliä. Näissä hetkissä on kuitenkin hoitavan henkilön ammattitaidolla suuri merkitys, jotta potilas ei esimerkiksi ala suojella tai tarpeettomasti miellyttää hoitajaansa. Tunteista ja hoitotilanteissa heräävistä tunnereaktioista on hyvä puhua ääneen.

Kun pohditaan ammatillisuutta, puhutaan usein etäisyyden säätelystä. Itse käytän mieluummin käsitettä ”läheisyyden säätely”, koska siinä on mielestäni positiivisempi sointi. Voimme puhua myös emotionaalisen välimatkan säätelystä. Tämä on sellainen aihe, jota pohdimme yhä uudestaan ja uudestaan sekä ryhmätyönohjauksissa että omissa yksilötyönohjauksissamme. Tästä aiheesta keskustelen myös paljon aina, kun ohjaan opiskelijoita. Pyrin sanoittamaan tätä käsitettä myös potilaille, jos läheisyyteen liittyvät kysymykset askarruttavat potilasta hoitosuhteessa. Mikäli hoitaja säätelee läheisyyden liian kaukaiseksi ja ei näytä riittävästi tunteitaan, saattaa potilaalle syntyä tunne, ettei hoitava henkilö välitä. Toiseen suuntaan huonosti säädeltynä, potilas voi kokea suhteensa hoitajaan turvattomaksi, koska hoitajasta on tullut liian läheinen. Joskus vaikeimmista asioista on helpompi puhua ihmiselle, joka ei ole kaikista läheisin.

Läheisyyden säätelemisen taito on hyvin merkittävä niin potilaan hyvinvoinnin, kuin hoitavan henkilön jaksamisen kannalta. Onnistuneen hoitosuhteen kannalta on tärkeää, että hoitava henkilö on ammattilaisen roolissa - ei läheisen, vaikka hoidon aikana läheisiksi tullaankin. Ammatillinen suhtautuminen ei sulje pois aitoa välittämistä, vaan nimenomaan on sitä. Hyvä emotionaalinen välimatka on sellainen, jossa omille tunteille on tilaa ja tässä tilassa tunteita voi tarkastella tietoisesti ja kuunnella niiden kantamia tärkeitä viestejä potilaan tunteista ja voinnista. Ammattitaitoinen hoitaja osaa erottaa omat tunteensa potilaan tunteista ja varoa etteivät potilaan tunteet livahda ”ihon alle”.

Ammattilaisina edustamme potilaille auttajan lisäksi myös terveyttä ja meillä on suuri vastuu siitä minkälaista esimerkkiä näytämme. Tämä koskee niin esimerkkiruokailuja kuin esimerkkiämme rakentavasta vuorovaikutuksesta. Potilaalle voi olla myös hyvin hoidollista nähdä hoitajan esimerkkimokailua tai esimerkkirentoutumista ja nähdä, että hoitaja osaa näissä hetkissä myös sallia omat tunteensa. Näyttämällä inhimillisiä piirteitämme annamme tärkeimmän viestin: Olen ihminen siinä missä sinäkin. Oman jaksamisemme ja ammatillisuutemme suojaamiseksi meidän tulee kuitenkin olla hyvin tietoisia toiminnastamme ja hakea sopivan tuntuiset rajat myös siihen, kuinka paljon itsestämme kerromme ja annamme.

Kun hoitaa ihmistä kohtaamisen ja vuorovaikutuksen keinoin, ei omaa ihmisyyttään voi kätkeä tai naamioida kokonaan. Tunteet ja persoona saavat näkyä ja olla osa hoitavan henkilön työkalupakkia syömishäiriöpotilaiden hoidossa. Hoitajalla on kuitenkin vastuullinen tehtävä säädellä hoitosuhteeseen ammatilliset rajat ja huolehtia omista tunnetaidoistaan oman jaksamisensa sekä tuloksellisen hoitotyön turvaamiseksi.

Mitä mieltä sinä olet? Miten hoitajan tulee säädellä läheisyyttään potilaan kanssa? Entä saako hoitaja näyttää tunteitaan ja persoonaansa työssään potilaiden kanssa?


Terveisin,
Siiri Korpiniitty

sairaanhoitaja (AMK)
Syömishäiriökeskus
Kuntoutus- ja hoitoyksikkö


PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.

Hiljentymisen mahtava voima

Olin joulukuun alussa mindfulness-pioneerin, Leena Pennasen, Hiljaisuuden retriitissä. Retriitti kesti kolme päivää, joiden aikana teimme aamusta iltaan erilaisia meditaatioharjoituksia. Täydessä hiljaisuudessa. Meitä oli ehkä noin 30, emmekä retriitin kestäessä puhuneet keskenämme, emme edes katsoneet toisiamme - ollaksemme häiritsemättä toistemme tilaa. Sääntöihin kuului myös, että kännykät pysyivät laukussa, kirjoja ei luettu eikä muistiinpanoja kirjoiteltu. Tarkoitus oli vain olla itsensä kanssa, läsnä tässä hetkessä.

Olen ollut Leenan eri pituisilla retriiteillä usean kerran aikaisemminkin. Kokemukseni on ollut, että viimeistään toisen päivän iltapäivänä mieleni alkaa hiljentyä ja laskeudun ihanaan hiljaiseen mielen pumpuliin, jossa läsnä on vain vahva tieto siitä, että kaikki asiat ovat lopulta hyvin. Täydellisesti. Juuri niin kuin niiden kuuluukin olla. Olemukseni rentoutuu ja nautin hiljaisuudesta ja nykyhetkessä läsnä olemisesta.

Tällä kerralla asiat kuitenkin menivätkin ihan toisin. Mieleni pysyi erittäin aktiivisena koko retriitin ajan. Mitään pumpuliin laskeutumista ei tullut. Mieleni karkasi jatkuvasti, milloin mihinkin. Välillä se luikahti keljuihin juttuihin, välillä neutraaleihin ja välillä suorastaan mukaviin ja viihdyttäviin asioihin. Aina kun olin palauttanut huomioni hengitykseen huomattuani se karanneen, löysin itseni uudelleen ajatusteni syövereistä – uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisenä päivänä vielä uskoin tilanteen rauhoittuvan viimeistään seuraavana päivänä ja kärsivällisen ystävällisesti palautin aina huomioni takaisin hengitykseeni.

Mieleni oli sen verran vilkkaalla tuulella, että pelkkä perinteinen: ”huomaa mihin huomiosi meni, nimeä se ja palauta se hengitykseesi” ei oikein tuntunut hoitavan hommaa, sillä mieleni saattoi kuitenkin jäädä kiinni ajatukseen. Totesin tarvitsevani jotain ”tehokkaampaa”. Niinpä keksin, että lähetän ajatuksen ilotulituksena taivaalle mielikuvassani ja nautin kauniista valoshowsta, joka seurasi jokaista ajatuksen irti päästämistä. Samalla annoin itseni tulla tietoiseksi keveydestä, joka seurasi ajatuksen irti päästämistä. Se tuntui rentoutumisena vatsani alueella.

Lähtiessään ilotulitusrakettini sanoi joka kerran ”tsuh!” ja sitten seurasi upea valotaideteos mieleni taivaalla. Tämä oli aivan erinomaisen tehokasta. Ajatusten karkaamisesta ja niiden palauttamisesta seurasi nyt aina jotain ihanaa. Lähettelin rakettejani mieleni taivaalle niin ahkerasti, että lopulta pelkkä ”tsuh!” -sana hoiti homman ja huomioni palasi hengitykseeni.

Kun seuraava päivä saapui, lähettelin edelleen ilotulitusrakettejani joka välissä. Iltapäivällä odotin jo olevani ihanassa pumpulissa, mutta sitä ei saapunutkaan. Lähettelin vain ahkerasti rakettejani. Kun ajatus, josta irrottauduin oli ihana, heitin vielä lentosuukon ja hymyn raketin perään. Aika kului ja raketit sinkoilivat. Huomasin, että tämän kertainen antini retriitistä ei taidakaan olla pumpulikokemus vaan irrottautuminen kerta toisensa jälkeen. Se oli kuin jumppaa. ”oho, upposin ajatukseen. Tsuh! Ahh! Oho. Tsuh! Ahh. Oho. Tsuh! Ahh!” Ja niin edelleen. Siinä minun retriittini.

Olin niin tottunut siihen, että retriitin jälkeen maailma on hiljaa, kaikki on hyvin ja sitten noin 4 päivän kuluttua maailma on taas valloittanut pääni ja täydellinen rauha on haikea muisto vain. Päivittäiset mindfulness-harjoitukset palauttavat kokemukseni rauhasta hetkeksi ja pienet pysähtymiset päivän mittaan palauttavat keskittymiseni. Tätä odotin. Nyt kun tämä ei näyttänyt toteutuvan, en oikein tiennyt mitä odottaa.

Välittömästi retriitin jälkeen huomasin, että palaaminen maailman menoon oli ihan saumatonta. Pumpulista oli aina jonkin verran matkaa ja maailma tuntui hieman kovalta. Nyt ei ollut mitään kynnystä, sillä olotilani ei ollut merkittävästi muuttunut. Ensimmäinen ajatukseni oli, että jäiköhän tästä mitään käteen. Retriittini oli mennyt ihan jumpaksi. Ei pumpulia.

Seuraavana aamuna, kun touhuilin aamutouhujani ennen työhön lähtöä, huomasin mieleni olevan hiljainen. Ei stressaavia ajatuksia töistä eikä mistään muustakaan. Tuumasin, että mahtavaa. Mieleni siis onnistui kuitenkin rauhoittumaan, vaikka en ollutkaan päässyt pumpuliin. Mielenkiintoista. Kun ensimmäiset kuormittavat ajatukset meinasivat tulla mieleeni – Tsuh! ja ajatukseni rauhoittuvat välittömästi. Ohoh! Tämä siitä siis jäi käteen! Kyky rauhoittaa ajatukseni.

Kyky oli ehtinyt kolmen päivän aikana lähes automatisoitua. Ei ollut lainkaan vaikeaa ohjata sitä, mihin ajatusenergiaansa tuhlaa. Jos huomasin mieleni askartelevan jonkin älyttömyyden kimpussa, päästin ajatuksesta irti, tsuhautin sen taivaalle ja palautin huomioni takaisin tähän hetkeen. Yhtäkkiä koinkin saaneeni aivan mahtavan lahjan siinä, kun mieleni ei rauhoittunutkaan ja sain ylelliset kolme kokonaista päivää treenata tätä yhtä taitoa.

Nyt retriitistä on kulunut pari kuukautta ja tsuhauttelen edelleen ahkerasti. Uuden vuoden ilotulituksista otin inspiraatiota tsuhautteluuni ja nyt nautin vieläkin kauniimmista valoelämyksistä mieleni sisällä.

Tarinan opetus: koskaan ei tiedä missä aarre piilee. Se voi löytyä aivan yllättävästä paikasta ja joskus (ehkä jopa usein – jos sille antaa mahdollisuuden) juuri sieltä mihin et olisi edes halunnut katsoa. Mieli siis avoimeksi ja aina rakentamaan paras peli niillä korteilla, jotka kulloinkin osuvat käteen.

Tarinan toinen opetus: Mindfulness rocks! Kannattaa opetella – se muuttaa koko elämän.


Terveisin,
Pia Charpentier


PS. Omenatuvan ylläpito lomailee 11.4.2018 asti. Mahdollisiin kommentteihin ei tuona aikana välttämättä reagoida. Julkaisuja tulee kuitenkin tuttuun tapaan 2 x kk.