perjantai 15. joulukuuta 2017

Stressi joulublogista – Mitä jos vain toivottaisinkin armollista joulua!

Itselleni joulu on ollut läpi elämäni se kaikista tärkein ja rakkain juhla. Koko joulukuu menee yleensä jotenkin jouluhumun voimalla, vaikka vuoden pimein aika muuten meinaa mielen päältä ottaakin. Osittain ehkä siksi on vaikea myötäelää sitä, miten jotkut syömishäiriötä sairastavat joulun kokevat.

Huomasin jo marraskuussa, kuinka stressi alkoi hiipiä Omenatuvan joulun blogiaiheen ideoimisesta. Joulukirjoituksen tekeminen on tuntunut koko Omenatuvan lyhyen historian aikana kaikista vaikeimmalta. Ikään kuin koko joulustressi kulminoituisi minulla yhteen blogikirjoitukseen. Siksi yleensä olenkin varovasti pyytänyt Piaa kirjoittamaan joulusta. Tänä vuonna blogirytmitys kuitenkin meni niin, että nyt minun tuli tarttua härkää sarvista.



Kyselin epätoivoisena ideoita asukkailtamme ja kollegoiltani. Ideoita tipahteli, mutta huomasin varsin pian olevani umpikujassa niiden kanssa. Teksteistä ei oikein tullut mitään. Niitä lukiessa tuli olo, että lähestyn aihetta joko liian negatiivisesta näkökulmasta, sairauskeskeisesti tai sitten niistä paistoi läpi se, että en kykene oikeasti ymmärtämään syömishäiriötä sairastavien kokemuksia ja ajatuksia joulusta. Romukoppaan lensi ainakin neljä kirjoituksen tynkää.

Päätin ottaa ideoinnin tueksi hieman hassun lähestymistavan. Turhautuneena aiheen löytymisen vaikeudesta, kuuntelin joululauluja ja lueskelin samalla syömishäiriöitä sairastavien ja muidenkin nettikeskusteluja. Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee… Miten selviätte joulusta? Miten huijaan sukulaisia tilanteestani? Petteri punakuono oli poro nimeltään… Nyt jo pelottaa kaikki se ruokamäärä, minkä tulen ahmimaan. Pitäisi vaan välttää sortumasta siihen suklaaseen. Joulumaahan matkamies jo moni tietä kysyy… Vastahan edellisestä joulusta on selvitty, taas sama touhu edessä.

Jotenkin tuossa yhteydessä syntyi ajatus siitä, että jouluun asetetaan paljon odotuksia, toiveita, paineita ja joskus myös pelkoja, sillä joulun lähestymisen merkeiltä on melko vaikea välttyä. Osa asettaa odotuksia, toiveita, paineita tai pelkoja ehkä siksi, että joululla on ollut tärkeä asema perheen yhteisenä hengähdystaukona, toiset siksi, että joulu puskee joka tuutista, kolmannet jostain muusta syystä. Syömishäiriötä sairastavista osalla taas on kokemukseni mukaan negatiivisia ajatuksia  ja muistoja jouluruuista ja ehkä riidoista läheisten kanssa. Monilla meillä on siis jonkinlainen paine joulusta tavalla tai toisella. Kun jouluun ladataan paljon energiaa ja odotuksia jo ennakolta, on riskinä, että joulun saapuessa rauhoittuminen ja nauttiminen onkin vaikeaa. Stressi purkautuu juuri siinä hetkessä, kun jouluruuat nostetaan pöytään ja on aika käydä istumaan.

Omalta osaltani päätin stressin välttämiseksi hieman rauhoittua blogiaiheen suhteen. Hei, minä voin olla armollinen itselleni ja samalla toivottavasti myös säästää Omenatuvan lukijat lauseilta, joista huokuu se, että ne on väkisin puristettu. En halua väittää mitään tiettyä kenenkään joulusta, koska kokemuksia jouluista on yhtä monta kuin ihmisiäkin. En halua sanoa, että näin se kuulkaas menee syömishäiriöiden yhteydessä, sillä totuus on se, että yhtään sellaista joulua en ole sivusta seurannut. Se mitä osastolla näemme ennen joulua, ei kerro minulle riittävän hyvin, mitä siellä kodeissa lopulta tapahtuu ja miten tilanteet koetaan. Enkä minä vannoutuneena jouluihmisenä voi vain saada kiinni siitä, kuinka joulu voi olla jollekin jopa vuoden pahinta aikaa. Siten minun on myös aika vaikea antaa niitä vinkkejä, miten joulusta selviää.

Haluaisinkin näin joulun alla vain todeta, että Omenatuvan kirjoittajana en halua luoda yhtään lisää kenellekään paineita jouluun. Joulusta on lupa tehdä oman näköisensä, nauttia siitä tai olla nauttimatta. Ja jos se on se syömishäiriö, mikä sitä jouluiloa nakertaa, niin silloinkin haluan toivottaa stressitöntä ja armollista joulua. Olitpa sitten missä tahansa vaiheessa syömishäiriön tai toipumisen suhteen, niin muista, että aika on armollinen, vaikka et itse pystyisikään olemaan itsellesi armollinen. Aika ei pysähdy, joulu kestää lopulta kuitenkin vain hetken verran. Jos et tällä hetkellä pysty joulusta nauttimaan, niin tulevaisuudessa voit kuitenkin taas löytää joulun ilon. Uudet paremmat muistot voivat olla edessä. Toipuminen on mahdollista!

Stressitöntä ja armollista joulun aikaa kaikille Omenatuvan seuraajille!


Terveisin,

Venla Eronen


perjantai 1. joulukuuta 2017

Sosiaalisen median valheelliset illuusiot täydellisyydestä

Sosiaalisessa mediassa (ja toki muussakin mediassa) kauneusihanteet ja kadehdittavan elämän tunnuspiirteet leviävät nopeasti. Moni on varmaan katsonut joskus sosiaalisessa mediassa toinen toistaan hienompia selfieitä ja kuvia ihmisen elämäntapahtumista. ”Täydellisen” kauniita ja komeita ihmisiä puskee vastaan jokaisesta suunnasta. Kuvissa ihmisten kropat ovat viimeisen päälle timmissä kunnossa, kasvot virheettömät ja vaatteetkin niin hienoja. Elämäkin näyttää täydellisen kadehdittavalta. Kuvat ovat keränneet satoja, elleivät jopa tuhansia tykkäyksiä. Kommenteissa hehkutetaan ihmisen upeaa ulkomuotoa, kysytään mikä kuvassa olevan henkilön salaisuus on ja miten itsekin voisi saada yhtä ihanan elämän. On kuin sosiaalisen median tehtävänä olisi joiltain osin luoda mielikuvaa, että ulkonäkö ja tykkäysten määrä määrittäisivät, kuinka suosittu joku on tai miten ihanaa hänen elämänsä on.

En väitä, että sosiaalisen median kuvissa ei voisi oikeasti olla kauniita, upeita ja onnellisia ihmisiä, mutta haluaisin kuitenkin herätellä ihmisiä miettimään, mikä kuvien tarkoitus on. Halutaanko niillä luoda kuvaa itsestä onnistuneena ja täydellisenä yksilönä sekä julistaa koko maailmalle omia saavutuksia? Vai halutaanko kuvilla ja kuvien keräämillä tykkäyksillä vahvistaa omaa itsetuntoa? Tarkoituksia on varmasti monia ja jotkut tarkoitukset varmasti myös ihan vilpittömiä. Haluaisin kuitenkin herätellä huomaamaan kuvissa piilevän vaaran. Kun ulkonäköpaineita kokeva ja ehkä hieman omaa elämäänsä tylsänä tai keskinkertaisena pitävä ihminen kohtaa täydellisen kuvan sosiaalisessa mediassa, saattaa hän ajautua osaksi sallittua ja hyväksyttyä, mutta jokseenkin kyseenalaista ihailukulttuuria. Tuon ihailukulttuurin vähemmän hyväksytystä ääripäästä löytyvät syömishäiriöiden yhteydestä tunnetut pro-ana ja pro-mia. Tässä uudessa, hyväksytyssä ihailukulttuurissa Thinspiration korvataan täydellisyyden ihannoinnilla ymmärtämättä, että täydellisyys ei ole saavutettavissa.

Onkin hyvä pohtia, kuinka hyvin kaikki osaavat arvioida milloin kuva on aito ja muokkaamaton. Kuvien muokkaaminen on nykyään niin helppoa, että lapsetkin siihen pystyvät. Uskon, että osa katsojista pystyy erottamaan muokatun kuvan, mutta kaikki eivät siihen valitettavasti pysty. Ei huomata, kuinka Photoshop on pyyhkäissyt kuvan kaikkia kohtia tai kuinka jollain yksinkertaisemmilla valmiilla filttereillä tai mobiilisovelluksilla kuvia on paranneltu. Tai vaikka sen huomaisikin, niin silti mieli pyyhkii tuon huomion merkityksettömänä ja lumoutuu vain havaitsemastaan täydellisyydestä.

Alla olevassa YouTube-videossa on demonstroitu miten paljon kuvamuokkauksella voi huijata.


Aika hurjaa, eikö vaan? Ja sitten ihmetellään, miksi niin monilla on ulkonäköpaineita, vaikka mallitkaan eivät kelpaa kuviin sellaisinaan.

Sosiaalisessa mediassa ei ehkä tehdä usein yhtä voimakasta muokkausta, kuin ylläolevassa videossa, mutta yleistä tai ainakin helppoa muokkaus on. Demonstroidakseni asiaa vielä hieman, päätin ottaa itsestäni kuvan etätyöpäivänä ilman meikkiä ja sitten yksinkertaisella sovelluksella ”kaunistin” kuvaani napin painalluksella. Ja vau, kylläpä ihoni muuttui tasaiseksi ja silmänalusten tummat rinkulatkin pyyhkiytyivät pois. Nyt vaan Instagramiin kuva #etäpäivälook #nomakeup ja tykkäyksiä odottamaan. Osa pyörittelee päätään huijauksen tajuttuaan, mutta osa menee ehkä lankaan, vaikka käytinkin aika voimakasta ja ilmeistä kuvan parantelua.


Kasvojen muokkaus oli todella helppoa. No entä kehon? Päätin testata senkin. Ja testin tuloksena voin sanoa, että helppoahan sekin oli, vaikka ei nyt toki ihan yhtä nopeaa, kuin kasvojen muokkaus. Hieman keskittymällä olisi varmaan saanut realistisemman kuvan, mutta kylläpä lähti nopeasti senttejä vyötäröltä tälläkin tavalla. Kuva Instagramiin #newme #afterdietandworkout #nopainnogain ja kyllä luulisi jälleen tykkäysten saavan puhelimen piippaamaan. Väliäkö sillä, että muutos ei ole ollut tavoitteissa tai todellinen, eikä sen eteen ole oikeasti tehty töitä.


Oman ulkonäön lisäksi tarinaa kuvien taustalla saatetaan vääristellä. Tapahtumat eivät välttämättä ole aitoja tai niin täydellisiä, kuin kuvasta voisi päätellä. Alla olevassa videossa on oiva fiktiivinen demonstraatio siitä.



Kun sekä ulkonäön että kuvan tarinan kohentamiseen käytetään aikaa, saattaa elämästä kadota arvokkaita hetkiä. Ei keskitytä siihen hetkeen ja nautita siitä, vaan eletään jossain toisessa todellisuudessa, jossa toisen ihmisen kohtaaminen on korvattu osittain sydän- tai peukkupainalluksilla. Samalla saatetaan luoda turhia paineita muille, joilla itsetunnon rakentuminen ja ylläpito ovat muutenkin alttiina haavoittua. Paine muuttaa omaa ulkonäköään ja elämäänsä saattavat lisääntyä täydellisten kuvien kyllästämässä ympäristössä. Joku ehkä aloittaa ”elämäntaparemontin” kuvista inspiroituneena ja joskus nuo remontit menevät vaarallisella tavalla metsään. Syömishäiriökeskuksessa törmäämme siihen valitettavasti varsin usein.

Toivoisinkin, että yhä useampi jaksaisi ja osaisi katsoa sosiaalisen median kuvia hieman kriittisemmin silmin. Olisi hyvä muistaa, että kaikki kuvat eivät vastaa todellisuutta ja elämässä tärkeää ei ole se monta tykkäystä saa. Elämää voi elää ihan täysipainoisesti ja arvostusta saaden, vaikka sosiaalisessa mediassa sitä ei vääristellen hehkuttaisikaan. Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää, mutta samalla se on osaltaan aikakautemme vitsaus. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen miten sosiaalinen media meihin ja muihin vaikuttaa. Tämä onnistuu harkitsemalla, millaisia kuvia siellä jaamme ja millaisista kuvista tykkäämme.


Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 17. marraskuuta 2017

Syömishäiriö ja traumat

Suomen Syömishäiriöyhdistys järjesti viime viikolla mielenkiintoisen jäsenillan, jossa pidettiin kaksi alustusta aiheesta syömishäiriö ja traumat. Alustusten pitäjinä olivat Rasmus Isomaa ja Marita Kaijanen. Osoittautui, että trauma on hankala tutkimuksen kohde, sillä traumaksi luokiteltavat kokemukset eivät aina ole tutkimusmielessä selkeitä. Tärkeänä aiheena sitä kuitenkin tutkitaan paljon ja vastauksia pyritään löytämään ymmärryksen lisäämiseksi ja parempien hoitomuotojen kehittämiseksi. Rasmus on mukana ruotsalaisessa tutkimusryhmässä, jossa asiaa selvitetään suurilla tutkimusaineistoilla. Tärkeää tietoa on siis tulossa lähivuosina.

Traumaksi ajatellaan tapahtuma, joka on järkyttävyydessään liian vaikea henkilön mielelle käsitellä ja siten jää integroitumatta osaksi henkilön mieltä. Ihminen voi kokea trauman monella tavalla. Traumaattinen tapahtuma voi sattua kerran, esimerkiksi onnettomuutena, väkivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi joutumisena tai muuna yksittäisenä tapahtumana. Trauma voi muodostua myös toistuvien tapahtumien seurauksena. Tällaisia ovat esimerkiksi lapsuudessa koettu seksuaalinen tai muunlainen hyväksikäyttö, joka voi jatkua vuosikausia.

Ihmisen mieli joutuu soveltamaan hyvin erilaisia mekanismeja kertaluonteisia traumoja käsitellessään kuin pitkään jatkuvaa toistuvaa traumaattista tapahtumaa käsitellessään. Pitkään jatkuvat traumat muokkaavat ihmisen mielen rakenteita perustavanlaatuisesti ja vaikuttavat hänen persoonallisuutensa kehittymiseen. Tässä mielessä erilaisten traumojen vaikutus myös syömishäiriöön sairastumiseen toimii hieman erilaisten mekanismien kautta. Yksittäisten traumojen jälkeen sairastuvan mieli voi käyttää syömishäiriöoireita helpottamaan trauman aiheuttamaa tuskaista oloa. Tällöin sairauden merkitys liittyy voimakkaasti oireiden tuomaan välittömään olonhelpotukseen. Pitkäaikaisten traumojen seurauksena sairastuneen mieli puolestaan voi käyttää oireita pääasiallisena elämästä selviytymisen keinona. Tällöin oireet tukevat mielen rakennetta ja ”koossa pysymistä” – tosin kovalla hinnalla.




Syömishäiriöön sairastuvista noin puolet on kokenut trauman jälkeiseen stressihäiriöön (PTSD) johtaneen trauman1. Tutkittaessa osastohoidossa olevia syömishäiriötä sairastavia, on havaittu jopa 74%:n kokeneen merkittävän trauman. Näistä 52%:lla diagnosoitiin PTSD2. Trauman luonteesta seksuaalitraumat näyttäisivät olevan yleisimpiä ja muun väkivallan uhriksi joutuminen toiseksi yleisintä7.

Trauman kokeminen ei näyttäisi joidenkin tutkimusten mukaan välttämättä vaikuttavan syömishäiriön vakavuuteen, mutta yleiseen oireilun mutkikkuuteen kylläkin. Trauman kokeneilla nimittäin esiintyy syömishäiriön rinnalla usein muitakin psyykkisiä vaikeuksia, mikä osaltaan vaikeuttaa myös syömishäiriöstä paranemista3. Toisaalta toisessa tutkimuksessa todettiin, että erityisesti lapsuudessa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö vaurioittaa lapsen psyykettä pahasti ja on yhteydessä vakaviin syömishäiriöoireisiin ja niiden yhteydessä esiintyvään voimakkaaseen itsetuhoisuuteen5. Niinikään emotionaalinen pahoinpitely (liiallinen kritisointi, parjaaminen, yksin jättäminen yms.) kuuluu syömishäiriöiden taustalta löytyviin traumaattisiin kokemuksiin6. Myös syömishäiriötyyppiin trauman kokemisella näyttäisi olevan vaikutusta. Erään tutkimuksen mukaan ahmimisoireista syömishäiriötä (eli ahmimishäiriö ja tyhjentäytyvän tyypin laihuushäiriö) sairastavilla olisi pidättyvää laihuushäiriötä sairastavia enemmän traumataustaa3.

Hoidon kannalta on oleellista tietää, onko sairastunut kokenut trauman. Traumaa on nimittäin hoidettava syömishäiriön rinnalla. Sen voi huomioida esimerkiksi laittamalla enemmän painoa tunne-elämän vakauttamiseen ja uusien tunteensäätelykeinojen oppimiseen erityisesti hoidon alussa. Näin sairastunut saa välineitä kestää paranemisprosessin aikana esiin nousevat ahdistavat asiat ja pystyy työstämään niitä joutumatta turvautumaan oireiden apuun. Rinnakkain hoitaminen on välttämätöntä, sillä Ihmisen mielihän ei jakaudu sektoreihin, jossa yhdessä on trauma ja toisessa syömishäiriö. Ei siis voi ajatella, että toinen niistä hoidettaisiin ensin pois ja vasta sitten tartuttaisiin toiseen. Erilaisina näyttäytyvillä oireilla on juurensa samassa alkulähteessä, joten kokonaisuutta hoitamalla pääsee etenemään parhaiten.


Terveisin,

Pia Charpentier


Viitteet ja lähteet:


1.       Dansky BS, Brewerton TD, Kilpatrick DG, O'Neil PM. The National Women's Study: relationship of crime victimization and posttraumatic stress disorder to bulimia nervosa. Int J Eat Disord. 1997;21:213-228.
2.       Gleaves DH, Eberenz KP, May MC. Scope and significance of posttraumatic symptomatology among women hospitalized for an eating disorder. Int J Eat Disord. 1998;24:147-156.

3.       Brewerton, T.D. (2007). Eating Disorders, trauma and comorbidity: focus on PTSD. Eating Disorders, 15:285-304.

4.       Brewerton, T. D. (2008). The links between PTSD and eating disorders. Psychiatric Times, 25(6): 1-7.

5.       Wonderlich, SA, Crosby RD, Mitchell JE, Thompson KM, Redling J, Demuth G, Smyth J, Haeltine B (2001). International Journal of Eating Disorders 30:4:401-412.

6.       Kent A, Waller G, Dagnan D. (1999). A greater role of emotional than physical or sexual abuse in predicting disordered eating attitudes: the role mediating variables. International Journal of Eating Disorders 25:2:159-167.

7.       Mithcell KS, Mazzeo SE, Schlesinger MR, Brewerton TD, Smith BN (2012). Comorbidity of partial and subthreshold PTSD among men and women with eating disorders in the national comorbidity survey-replication study. International Journal of Eating Disorders 45:3:307-315.


lauantai 4. marraskuuta 2017

Negatiivinen ajattelu voi asua arjessamme lähes huomaamattomasti

Huomasin yhtenä päivänä moittivani itseäni täysin järjettömästä syystä. Otin ajatuksissani neuletakin yltäni, vaikka minulla ei ollut siihen mitään tarvetta. Tuossa hetkessä sanoin itselleni ääneen ”hölmö Venla”. Sanat lausuttuani tajusin moittimisen järjettömyyden. Yritin paikata sitä itselleni. Menin peilin eteen ja sanoin itselleni ”ei Venla, et ole hölmö. Typerä kun noin ajattelit.”. Dadam ja hupsista. Tein siis itsesyyttelyä myös silloin, kun yritin korjata sitä.



Esimerkki kuvastaa mielestäni hyvin sitä, miten helposti ihminen voi puhua itselleen ikävään sävyyn lähes huomaamattomasti. Omassa esimerkissäni neuletakin riisumisesta, kukaan muu tuskin olisi huomannut mitään moitittavaa. Miksi siis ensimmäinen mieleeni tuleva asia itsestäni oli, että olen hölmö, ja kun tajusin asian järjettömyyden, korjasin sen ajatuksella omasta typeryydestäni. Olisinko ajatellut ystävästäni noin? En olisi.

Havaintoni sai minut kiinnittämään huomiota omaan negatiiviseen ajatteluuni. Päätin tehdä tutkimusmatkan siihen, miten herkästi itsensä sättiminen voi elää omassa arjessani. Aloin tarkastella, kuinka usein arjessa sorrun itseni sättimiseen ja millaisissa asioissa. Kirjasin huomioita viikon ajan ylös. Tässä huomioideni saldoa:

  1. Päätin paistaa ranskalaisia. Meinasin laittaa leivinpaperirullan ajatuksissani jääkaappiin. Sanoin itselleni mielessäni ”idiootti”. Käskin itseäni ankaraan sävyyn keskittymään.
  2. Kaadoin jäiset marjat vahingossa suoraan aamupuuron joukkoon, vaikka tarkoitukseni oli ensin sulattaa niitä hieman. Sanoin mielessäni itselleni ”mikä ihme sinua oikein vaivaa? Keskity!”. Ok, tämä ei ehkä ollut niin paha itsessään, mutta sitten ajattelin, että meneeköhän koko päivä pilalle, jos olen näin keskittymiskyvytön. Kevyt kaaosajattelu meinasi lähteä pyörimään ihan huomaamattomasti.
  3. Asuntoni kaipasi siivousta. Minua väsytti ja ei huvittanut siivota, joten päätin katsoa televisiota. Samalla ajattelin, että kyllä nyt on laiskuus huipussaan. Siivosin asuntoni seuraavana päivänä, kun vireystilani oli parempi, mutta huomasin samalla ajattelevani, että sitä saa mitä tilaa. Jos olisin eilen siivonnut, niin olisin voinut tänään tehdä jotain mieluisampaa. Itsensä sättimistä tuokin oli siis tavallaan.
  4. Sain yhden Omenatuvan blogikirjoituksen valmiiksi, mutta lukiessani ajattelin sen olevan negatiivinen, hieman kelvoton ja epämääräinen. Juttelin Pia Charpentierin kanssa kirjoituksesta. Pia sanoi, että hänestä se oli kiva, eikä hän huomannut siinä muuta korjattavaa, kuin yhden kirjoitusvirheen. Silti jäin miettimään, miten kirjoitusta voisi vielä vähän parantaa. Jonkinlainen armottomuus ja perfektionismi hyppäsivät siis hyvän palautteenkin jälkeen kuvaan.
  5. Viestittelin itselleni läheisen ihmisen kanssa. Läheiseni ymmärsi viestin ehkä hieman väärin, mutta ajattelin, että minua hävettää oikaista väärinkäsitys. Tosi noloa, Venla hei! 

Viisi huomiota viikossa. En ole varma sainko itseni kiinni aina kaikissa hetkissä, mutta huomioni osoittavat minulle, miten pienistä asioita sitä voi itseään moittia. Jos hajamielisyyksissä tapahtunut sähläily, väsymys, oma työnjälki ja kommunikoinnissa tapahtuvat tiplut saavat itsekriittisyyden jo orastamaan, niin mitä silloin tapahtuu, kun elämässä tulee vastaan oikein iso moka. En suorastaan halua edes ajatella, millainen syyttelyn kehä silloin itselläni lähtisi pyörimään. Aika on jo onnekseni kullannut isoimpien mokieni jälkeiset tunneryöpytykset. Päätin kuitenkin, että nyt kun tiedostan itseni sättimisen, niin haluan tehdä asialle jotain.

Ensimmäinen askeleeni oli muokata negatiiviset moitteeni positiivisiksi ajatuksiksi. Tämä olisi varmasti hyvä tehdä siinä hetkessä, kun huomaa moittivansa itseä, mutta itse tein tämän nyt harjoituksen vuoksi noille viidelle huomiolleni yhdestä viikosta. Tässä saldoa:

  1. Jokainen on joskus ajatuksissaan ja hajamielinen. Se on täysin normaalia. Tiedän, että leivinpaperi kuuluu muualle kuin jääkaappiin, hajamielisyys ei tee minusta idioottia.
  2. Itseasiassa jäisistä marjoista ei ollut mitään haittaa, koska puuro oli niin kuumaa. Koko päivä ei mene pilalle, jos aamulla kiireessä vähän säheltää. 
  3. On hyvä kuunnella omaa jaksamistaan. Väsyneenä on lupa levätä. 
  4. Kirjoitukseni on riittävän hyvä. Ei tarvitse olla täydellinen. Piakin antoi sille vihreää valoa. Kyllä Pia olisi sanonut suoraan, jos olisi pitänyt kirjoitustani huonona.
  5. Siinä ei ole mitään noloa, jos korjaa väärinymmärryksen. Viestittelyyn perustuvassa kommunikaatiossa väärinymmärryksiä syntyy helposti puolin ja toisin. Myös kasvokkain tapahtuvassa kommunikaatiossa voi ymmärtää toisen väärin. Se on täysin normaali sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvä ilmiö.

Positiiviseen muotoon muokatut ajatukseni voi tiivistää esimerkiksi seuraavanlaisiksi:

  1. Jokainen on joskus ajatuksissaan ja hajamielinen. Se on inhimillistä.
  2. Yksi virhe ei pilaa koko päivää.
  3. Väsyneenä on lupa levätä.
  4. Ei tarvitse olla täydellinen.
  5. Väärinymmärrykset kuuluvat elämään. Väärinymmärrykset saa oikaista.

Uskon, että nämä pelkistetyt ajatukset ovat melko yleispäteviä useimpiin omiin tilanteisiini, kun koen tarvetta moittia itseäni. Seuraava askeleeni onkin toistaa näitä ajatuksia aina tarvittaessa useita kertoja, vaikka en niihin uskoisikaan.  Samalla minun on hyvä pyrkiä keskeyttämään kielteisen mielen ujuttamia positiivisen ajattelun kompastuskiviä, kuten ”yksi virhe ei pilaa koko päivää, mutta tämä oli kyllä niin iso moka, että kyllä se taitaa kaiken pilata” sekä itseni sättimistä itseni sättimisestä, kuten tein neuletakin riisumisen yhteydessä.

Uskon, että en ole ainoa joka sortuu ajattelemaan kielteisesti itsestään lähes huomaamattomasti. Itse aion ainakin jatkaa kielteisen ajattelun nujerrustyötä, sillä en kaipaa sen tuomaa taakkaa arkeeni. Pahimmillaan jatkuva itsensä moittiminen voi johtaa siihen, että alkaa oikeasti uskoa olevansa huono ihminen. Omista ajatuksista tulee todellisuus, jonka uskoo olevan sosiaalisesti yhteisesti jaettu. Näin tapahtuu helposti ainakin syömishäiriöiden yhteydessä, mutta uskon, että monet ovat sille alttiita. Mikäli tunnistat itsessäsi taipumusta sättiä itseäsi ihan vaikka vain arkisissa asioissa ja tilanteissa, niin suosittelen sinuakin kiinnittämään siihen huomiota. Ajatusten muuttaminen positiiviseen muotoon on yksi keino etsiä korjausta tilanteeseen. Lisää apua saa itsemyötätunnon taidosta, mistä voit lukea lisää Pia Charpentierin kirjoituksesta täältä.

Ollaan itsellemme armollisia! Mukavaa syksyä seuraajille!

Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 20. lokakuuta 2017

Vahvistaako koulun toimintakulttuuri syömishäiriöitä tai niiden kehittymistä

Taannoin eräs erityisluokanopettaja lähestyi Syömishäiriökeskusta, koska hän oli huolissaan syömishäiriöitä sairastavista oppilaistaan. Hän kysyi, vahvistaako koulun toimintakulttuuri syömishäiriöitä. Hän oli alkanut pohtia, millainen rooli koululla on syömishäiriön kehittymisessä ja ylläpitämisessä. Koulu kuitenkin kannustaa ja palkitsee hyvästä menestyksestä eikä erottele sitä onko menestys pakkomielteistä vai helposti saavutettua. Kysymys oli mielenkiintoinen, joten päätin siihen tarttua. Pohjaan tekstini omiin, muutaman syömishäiriöön sairastuneen ja muutaman terveen nuoren kokemuksiin. Niistä ei voi kuitenkaan vetää luotettavia johtopäätöksiä. Olisikin hienoa, jos joku tutkisi aihetta kunnolla.



Työhistoriani aikana Syömishäiriökeskuksessa olen itsekin havainnut, että osalla syömishäiriöitä sairastavista opiskelu muuttuu pakkomielteiseksi suorittamiseksi. Todistuksessa vilisee kymppejä, mutta yksikin ysi voi jo laukaista kokemuksen, että on epäonnistunut. Pienikin virhe kokeessa voi aiheuttaa valtavan ahdistuksen ja itsesyyttelyn, vaikka koenumeroon virhe ei vielä vaikuttaisikaan. Kaikissa oppiaineissa pitäisi pärjätä täydellisesti.

Koulumaailmassa kymppejä täynnä oleva todistus voi johtaa, että oppilas saa stipendejä ja opettajilta hehkutusta. Syömishäiriöiden yhteydessä kannustus ja kiitokset pärjäämisestä voivat kuitenkin viedä opiskelun entistä pakkomielteisemmäksi. Stipendit voivat johtaa ajatteluun ”jatka niin kuin ennenkin, silloin toimit oikein”. Kun hyvin pärjäävä saakin yhden huonomman numeron, ei hehkutusta tietenkään yleensä kuulu. Syömishäiriötä sairastavan mielessä viesti voikin kääntyä sellaiseksi, että vain täydellisellä suorituksella ihminen on arvokas. Siinä mielessä koulu kyllä välittää tahattomasti viestiä, että täydellinen suoritus on tavoiteltavaa. Ongelma ei olisi niin ilmeinen, mikäli kenenkään itsearvostus ei pohjautuisi suorituksiin ja eikä taustalla olisi perfektionismia.

Koulussa pärjääminen voi myös aiheuttaa toisenlaisia reaktioita. Muistan, kuinka omassa koulussani oppilaat suhtautuivat kympin oppilaisiin (erityisesti tyttöihin) varsin kielteisesti. Joskus hyvin pärjääviä jopa hyljeksittiin. Oppilaat viljelivät puheessaan sanoja ”nipo” ja ”opettajan lellikki”. Jos joku menestyi jossain paremmin, kuin kympin oppilas, niin siitä se riemu vasta irtosikin. Koulussa hyvin pärjäävä voikin tuntea olevansa ikään kuin kahden tulen välissä. Hyvin pärjääminen voi johtaa yhtä aikaa kiitoksiin ja hyljeksintään. Silloin voi syntyä ajatusmalli ”teenpä niin tai näin, olen aina vääränlainen”. Tämä ajatusmalli on varsin yleinen syömishäiriöiden yhteydessä.

Keskustelin aiheesta myös osastomme asukkaiden kanssa. He toivat esille, että mikäli oppilaalla ilmenee syömishäiriöön viittaavia tekijöitä ja hän myös menestyy hyvin koulussa, on opiskelun pakonomaisuudesta silloin hyvä kysyä. Ilman muita viitteitä ongelmista, ei asukkaidemme mukaan opettajilla ole mahdollisuutta arvioida, onko opiskelu pakonomaista vai onko hyvä menestys helposti saavutettua. Kaikilta hyvin menestyviltä asukkaidemme mukaan ei siis tarvitse kysyä, onko kaikki hyvin. Asukkaamme toivat myös esille, että kouluissa opettajat voisivat korostaa, että jokainen oppilas voisi keskittyä omiin numeroihinsa, jotta kilpailua tai hyvästä menestyksestä kiusaamista ei syntyisi. He kuitenkin toivat samalla esille, että asia on sinänsä haastava, koska kaikilla ei ole vastaavia ongelmia kuin syömishäiriöön sairastuneilla.

Arvosanojen lisäksi koulun toimintakulttuurissa voi olla myös muita syömishäiriöitä kehittäviä ja ylläpitäviä piirteitä. Asukkaamme toivat esille, että terveystiedon ja liikunnan opetuksessa, kouluruokailuissa ja terveydenhoitajan vastaanotoissa piilee ehkä jopa suurempia altistavia tekijöitä, kuin opinnoissa pärjäämisessä. Toki koulu- ja opettajakohtaisia eroja on paljon, joten tästä ei voi asukkaiden mukaan vetää johtopäätöstä, että näin olisi aina.

Asukkaillamme oli ikäviä muistikuvia muun muassa siitä, kun terveystiedon tunneilla oli pidetty ruokapäiväkirjaa ja laskettu kaloreita. He kokivat, että oppilaiden välille syntyi kilpailua siitä kuka söi terveellisimmin tai niukimmin. Myös opettajalta saatu kritiikki huonoista ravitsemusvalinnoista vahvisti syömishäiriöajattelua. Liikuntatunneilla puolestaan huolta aiheutti se, jos liikunnan numero perustui testeissä suoriutumiseen, eikä esimerkiksi innostuneisuuteen. Osa oli jopa käynyt harjoittelemassa ennakkoon tulevia testejä varten. Terveydenhoitajilta asukkaamme olivat puolestaan kokeneet saaneensa asiattomia kommentteja. Asukkaamme kokivat, että esimerkiksi oppilaan yli- tai alipainoon liittyvistä huolista terveydenhoitajan olisi hyvä keskustella ensin oppilaan vanhempien kanssa. Kouluruokailut taas altistivat syömishäiriöajattelulle, kun oppilailla ilmeni sanatonta kilpailua siitä, kuka söi vähiten.

Vastaus koulun toimintakulttuurin vaikutuksesta syömishäiriöihin ei kuitenkaan missään nimessä ole suoraviivaisen yksiselitteinen. On hyvä muistaa, että syömishäiriöön liittyy usein hyvin negatiivinen ajattelumalli, mikä altistaa sairastuneita tai syömishäiriölle alttiita kuulemaan viattomat kommentit kritiikiksi ja merkiksi siitä, että on huono ja epäonnistunut ihminen. Kun osa oppilaista voi esimerkiksi hyötyä terveystiedon ravitsemuspäiväkirjoista, voi syömishäiriölle alttiilla tai siihen sairastuneella siitä olla haittaa.

Kysyin parilta terveeltä nuorelta, millaiseksi he ovat kokeneet terveystiedon tunnit ja terveydenhoitajan tapaamiset. Nuoret toivat esille, että terveystiedon tunneilla saa tietoa terveellisestä ravinnosta, mutta siellä tuodaan myös esille, että täydellisyyteen ei tarvitse päästä eikä juuri kukaan noudata oppikirjamaista ruokavaliota koko ajan. Terveydenhoitajan tapaamisissa he eivät myöskään olleet kokeneet ongelmia, mutta muistivat esimerkkejä siitä, kuinka joku nopeasti pituutta kasvanut nuori oli kauhuissaan, kun terveydenhoitaja oli ollut huolissaan alipainoisuudesta pituuspyrähdyksen yhteydessä.

Myös kouluruokailuissa sanaton kilpailu voi olla osaltaan syömishäiriön vääristämää tulkintaa. Kysyin tästäkin aiheesta parilta nuorelta, joilla ei ole syömishäiriötä. Heidän näkemysten mukaan kouluruokailuissa ei todellakaan kilpailla kuka syö vähiten. Yksi vastaus oli tällainen: ”Täh, ei todellakaan. Jotkut eivät syö ollenkaan, koska ruoka koulussa on pahaa. Sitten ne menevät kauppaan ja ostavat kaksi levyä suklaata.” Onkin mahdollista, että syömishäiriöön sairastunut ei kykene huomaamaan sitä, että niukka syöminen koulussa ei aina tarkoita sitä, että ruokamääriä yritettäisiin tietoisesti vähentää. Kouluruokailuista ei voi myöskään vetää johtopäätöksiä, miten nuoret syövät koulun ulkopuolella.

Terveet nuoret kuitenkin toivat esille, että syömishäiriöön sairastuneen huomaa, koska hän jättää ruokailuja väliin ja käy itse kilpailua muiden kanssa ilman todellisia kilpakumppaneita. Muut oppilaat huomaavat helposti sellaisen, jolla on syömisen kanssa ongelmia ja usein seuraavatkin tällaisen henkilön syömistä ja tilannetta.  Muut oppilaat saattavat tuijottaa sairastuneen syömistä, koska ovat siitä ihmeissään. Syömishäiriöön sairastunut voi siten arvioni mukaan tulkita tuijottamisen syömisen vertailuksi.

Keskustelu sairastuneiden ja terveiden nuorten kanssa toi esille, että koulumaailmassa on riskitekijöitä, mutta tuskin siellä ainakaan tahallisesti yritetään painostaa syömishäiriötä altistavalle käyttäytymiselle. Syömishäiriölle alttiit nuoret voivat kuitenkin kuulla viestit siten, että pitäisi laihduttaa, vähentää syömisiä ja muuttaa ruokavaliota terveellisemmäksi. Syömishäiriölle alttiin kilpailuvietti voi myös saada uskomaan, että monet kilpailevat syömiseen liittyvien asioiden suhteen, vaikka muut eivät näin kokisikaan.

Keskustelu terveiden nuorten kanssa nosti esille sen tärkeän huomion, että toiset oppilaat voivat olla avainasemassa toisen oppilaan syömishäiriön huomaamisessa. On mahdollista, että oppilaat ovat huomanneet ongelman ennen kuin yksikään opettaja tai terveydenhoitaja on ehtinyt havaita syömishäiriön mahdollisuutta. Olisikin tärkeää, että kouluissa olisi riittävästi luotettavia aikuisia, joille nuoret voivat käydä puhumassa myös muihin oppilaisiin liittyvistä huolistaan tai havainnoistaan.

Yhteenvetona haluan sanoa, että en missään nimessä halua syyllistää syömishäiriöön sairastuneita heidän ongelmistaan ja kokemuksistaan. En voi mitenkään väittää, että jonkun toisen kokemus olisi oikea ja toisen väärä. Uskon kuitenkin, että kyse on enemmänkin syömishäiriötä edistävien persoonallisuuden ja ajattelun piirteiden haitallisesta yhteen törmäyksestä ympäristön kanssa. Oleellista kouluissa olisikin huomata sellaiset oppilaat, joilla on alttiutta negatiiviselle tulkinnalle ja syömishäiriöille. Tämän jälkeen asioita pitäisi uskaltaa ottaa puheeksi. Myös asukkaamme toivat esille, että syömishäiriön puheeksi ottaminen kouluissa olisi tärkeää. He toivoivat, että asian ottaisi puheeksi joku luotettava henkilö, kuten luokanvalvoja. Asia pitäisi ottaa puheeksi lempeästi keskustellen ja kuunnellen. Kauhistelu kuten ”vitsi sä olet laiha” ei auta, sillä se kääntyy mielessä helposti syömishäiriötä vahvistavaksi.

Mitä mieltä sinä olet? Vahvistaako koulun toimintakulttuuri syömishäiriöitä? Millainen rooli koululla on syömishäiriön kehittymisessä ja ylläpitämisessä?

Terveisin,

Venla Eronen



perjantai 6. lokakuuta 2017

Syömishäiriöhoidon tavoiteloukut

Syömishäiriöiden hoidossa on tärkeää tehdä suunnitelmia siitä, kuinka hoidossa edetään. Näin hoito-ote pysyy tavoitteellisena ja edistymisen seuraaminen on helpompaa. Tavoitteiden saavuttaminen onnistuu tavallisesti parhaiten, kun ne tehdään yhteistyössä sairastuneen kanssa. Toisinaan kuitenkin sairauden ollessa akuutissa vaiheessa ja hallitessa mieltä, hoitotaho voi joutua asettamaan tavoitteita, joista syömishäiriöön sairastunut ei välttämättä ole samaa mieltä tai jotka tuntuvat hänestä pelottavilta.

Tavoitteiden asettaminen onkin haastavaa, sillä niissä voi piillä yllättäviä ansoja. Toisinaan nimittäin yhdessä sovitut, toipuvan itse tai hoitotahon asettamat tavoitteet voivat kääntyä toipumisen esteeksi tai ainakin hidasteeksi. Kyse on silloin tavoiteloukusta. Alkujaan hyvällä tarkoituksella asetettu tavoite ei silloin enää kohtaakaan tämän hetken tarpeita, mutta sairastuneen mieli jumittuu siihen ja eikä millään osaa päästää irti.



Eräs tällainen tavoiteloukku voi olla tavoitepaino. Olen kohdannut useita syömishäiriöön sairastuneita, joille hoitotaho on asettanut tavoitepainon, jonka saavuttamisesta on tehty hoidon keskipiste. ”Sitten kun painosi on tämä, niin saat urheilla, osastohoito voidaan päättää, voit palata kouluun jne.” Tavoitepainon asettaminen hoidon keskiöön on kuitenkin ongelmallista siksi, että painoon sidottu toipumisen taso ei kerro juuri mitään todellisesta toipumisesta. Se voi myös johtaa siihen, että syömishäiriöön sairastunut ”syö” itsensä ulos hoidon piiristä ja suorittaa vaaditut asiat mekaanisesti ilman, että mielen sisällä tapahtuu aitoa muutosta. Tavoitepaino on myös voitu asettaa esimerkiksi kasvavalle nuorelle. Tavoitepainon saanut 13-vuotias voi muistaa kyseisen lukeman vielä 20-vuotiaanakin ja pitää sitä edelleen pätevänä – tavoitepainosta on muodostunut mielessä raja, jota ei saa ylittää.

Toinen tavoiteloukku voi olla hoitotahon tekemä ”lupaus”, että syömishäiriön kanssa taisteleva voi pitää syömishäiriön osana elämäänsä, kunhan pystyy pitämään tilanteen hallinnassa. Toisinaan erityisesti osastohoidossa saatetaan tähdätä tilanteeseen, jossa toipuva pärjää jotenkuten. Tällöin katsotaan, että hoito voidaan lopettaa esimerkiksi heti hengenvaaran väistyttyä. Harvoin kyse on siitä, että täydelliseen toipumiseen ei edes tähdättäisi, mutta syömishäiriö saa sairastuneen helposti ajattelemaan, että kyse on lupauksesta pitää sairaus osana elämää. Tällaiseen toipumisen tasoon tähtääminen voi johtaa helposti sairauden turhaan pitkittymiseen tai parhaassakin tapauksessa vähintäänkin lisätä riskiä voinnin romahtamiseen hankalan elämäntilanteen osuessa kohdalle.

Myös ateriasuunnitelma voi muodostaa joskus tavoiteloukun. Syömishäiriöiden hoidossa ateriasuunnitelman tarkoitus on turvata riittävä energiansaanti ja luoda turvaa toipuvalle. Ateriasuunnitelma auttaa toipuvaa luottamaan siihen, että hoitotaho toimii yhtenäisesti – kukaan ei annostele ruokia mielensä mukaan ajatuksella ”kyllä tuon pitää vielä vähän enemmän syödä”. Myös hoitotaho voi rauhassa luottaa siihen, että syöty ruokamäärä edesauttaa sairastuneen kehon toipumista. Ateriasuunnitelman haaste on kuitenkin siinä, että mieli voi kääntää sen jälleen ehdottomaksi syömisen ylärajaksi, vaikka todellisuudessa ateriasuunnitelma määrittää useimmiten ravitsemuksen minimitason, varsinkin alipainoisilla potilailla.

Erityisen ongelmallisia mielestäni ovat sellaiset ateriasuunnitelmat, joihin on merkitty tarkat kalorimäärät. Silloin saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa sairastunut esimerkiksi puolittelee iltapalan leipäpalasia, jotta päivän energiansaanti ei ylittäisi kalorirajaa. Toisaalta korkeampienergisiä ruokia ei uskalleta ikinä syödä, koska ne voisivat lohkaista liian ison osan päivän energiatavoitteesta, jolloin muilla aterioilla ei enää toipuvan mielestä saisi syödä juuri mitään. Toki myös fiksummin koostetut ateriasuunnitelmat voivat muodostaa loukun – sairastuneen mieli juuttuu helposti turvallisiksi kokemiinsa rutiineihin. Siksi ateriasuunnitelman tulisi väljentyä hoidon ja toipumisen edetessä asteittain. Hoidossa olisi hyvä edetä tilanteeseen, jossa toipuva voi luopua ateriasuunnitelmasta kokonaan siten, että hän saa kuitenkin vielä tukea ammattilaisilta.

Tavoiteloukut muodostuvat usein hyvän tarkoituksen ja syömishäiriöille tyypillisen mustavalkoisen ajattelun yhteentörmäyksissä. Tavoitteiden asettamisessa olisikin hyvä aina muistaa kokonaisvaltaisuus sekä ihmisen jatkuva kehittyminen ja muuttuminen. Koska syömishäiriöstä toipuminen kestää usein kauan, on tärkeää pitää mielessä, että esimerkiksi 13-vuotiaana asetetut tavoitteet pitää tarkistaa säännöllisesti. On hyvä tehdä selväksi, että tavoitteet muuttuvat ajan ja paranemisen myötä, jotta sairastunut ei luulisi niiden olevat relevantteja vielä 20-vuotiaanakin.

Tavoitteiden merkitystä on tärkeää pohtia aina kokonaistilanteen näkökulmasta. Ajattelen, että tavoitteiden ei pitäisi ylläpitää liikaa suorituskeskeistä näkökulmaa. Suorituskeskeisyyttä saattaa lisätä se, jos tavoitteen saavuttamista edistetään liikaa ”porkkanoilla”, joilla ei ole juurikaan kytköstä tavoitteeseen tai jos yksittäinen tavoite sidotaan suuriin linjauksiin hoidossa. Hyvä esimerkki tällaisesta tavoiteporkkanasta voisi olla esimerkiksi se, että toipuvalle luvataan liikkumisluvat, kun hän on maistanut esimerkiksi palan suklaata.

Tavoitteiden merkityksen pohtiminen hyvän elämän näkökulmasta on usein pitkäjänteisyyttä vaativaa, mutta se on kuitenkin hyödyllisempää kuin esimerkiksi saavutettavien ulkoisten etuuksien kaupittelu. Toki ulkoisia motivaatiotekijöitäkin välillä tarvitaan, mutta ne eivät saisi liikaa ohjata hoitoa. Keskeisempää on, että toipuva oppii huomaamaan, että syömishäiriöstä luopuminen on turvallista ja mahdollistaa onnellisemman ja useampia hienoja mahdollisuuksia eteen tuovan elämän.

Millaisia tavoiteloukkuja sinä olet kohdannut? Entä miten tavoiteloukut voisi mielestäsi välttää? Entä voiko hoitotaho jumittua tavoiteloukkuihin? Millaisia ne ovat?


Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 15. syyskuuta 2017

Urheilijat ja syömishäiriöt – mitä tapahtuu urheilu-uran jälkeen?

Syömishäiriöiden on jo pitkään tiedetty vaivaavan urheilijoita sekä harrastelu- että kilpatasolla. Urheiluanoreksia ja kilpailuja edeltäneen painonpudotuksen jälkeinen ahminta on ollut pitkään tiedossa ja siitä on puhuttu melko paljon. Urheilu-uran jälkeen ilmenevät syömisvaikeudet ovat kuitenkin olleet esillä selvästi vähemmän.

Syömishäiriökeskuksen terapiayksikössä on vuosien varrella havaittu, että urheilijat saattavat löytää itsensä melko eksyksistä urheilu-uran jälkeen. Kun lapsuudesta saakka elämää hallinnut harjoittelu jää pois ja pitäisi asettua elämään ilman ammattimaista harjoittelua, monille tulee yllätyksenä, kuinka suuri elämänmuutos onkaan kyseessä.

Entinen urheilija saattaa huomata, että sopivia ruokamääriä voi olla vaikeaa hahmottaa liikunnan vähentyessä. Toisille tämä aiheuttaa suuren huolen lihomisesta ja saattaa jopa johtaa syömisongelmiin, jotka voivat puolestaan johtaa syömishäiriöihin. Toisilla ilmenee myös hankaluuksia hahmottaa yleistä elämänhallintaa, jolloin omien asioiden hoitaminen saattaa tuottaa yllättäviä vaikeuksia. Joukkueurheilija puolestaan saattaa huomata, että hänen on vaikea löytää puheenaiheita oman lajin ulkopuolelta, joten uusien sosiaalisten suhteiden luominen voi tuntua haastavalta.

Syömishäiriökeskuksessa on havaittu urheilijoiden valmennuksesta puuttuvan urheilun jälkeiseen elämänvaiheeseen siirtymiseen valmistautuminen. Joskus näyttää jopa siltä, että urheilija jää ikään kuin heitteille lopettaessaan uransa. Uran aikana hänellä on ollut aina joku, jonka puoleen kääntyä ja joka on auttanut häntä selviytymään urheiluun liittyvistä haasteista. Yhtäkkiä hänen onkin selviydyttävä kaikesta ilman tukea.

Olemme kaikki nähneet traagisia esimerkkejä siitä, kuinka juhlittu urheilija on täysin menettänyt elämänhallintansa uransa jälkeen ja joutunut suuriin vaikeuksiin. Joskus jopa menettänyt henkensä. Heistä kirjoitetaan lehdissä ihmetellen ja säälitellen näkemättä, että he ovat ehkä joutuneet täysin kohtuuttomaan tilanteeseen urheilu-uransa loputtua. Eritysesti jos loppumiseen on liittynyt skandaali, loukkaantuminen tai muu äkillinen käänne.

Urheilijoihin on suuri houkutus kohdistaa epärealistisia odotuksia. Uran huipulla heitä pidetään kansallissankareina. Kun he ovat kerran yltäneet lähes yli-ihmismäisiin suorituksiin urheiluareenalla, eihän heillä voi olla heikkouksia. Heidän pitäisi pystyä selviytymään kaikesta. Mutta entä uran jälkeen? Saako olla heikko? Saako pyytää apua?

Syömishäiriökeskuksessa nähdään, että urheilijat joutuvat suuren ja usein vaikean elämänmuutoksen eteen lopettaessaan uransa. Ja usein he ovat tähän valmistautumattomia. Oli loppuminen sitten kunniakas tai ei, äkillinen tai harkittu, siirtymävaiheessa olisi hyvä olla mahdollisuus tukeen, ohjaukseen ja valmennukseen. Urheilijoilla on usein mahtavat varastot voimavaroja, joiden ottaminen käyttöön siviilielämässä hyödyttää heitä niin työ- kuin yksityiselämässäkin. Aina ei kuitenkaan ole automaattisesti selvää, kuinka voimavarat voisi kanavoida uudessa elämänvaiheessa.

Tarjoamalla siirtymävaiheessa urheilijalle tukea, voidaan saada muutoksesta hedelmällinen ja mahdollisimman kivuton.  Koska Syömishäiriökeskuksessa on havaittu tällaisen palvelun puuttuvan, olemme päättäneet aloittaa tämän syksyn aikana uuden projektin, jonka puitteissa haluamme tarjota uraansa lopetteleville urheilijoille apua ura- ja siviilielämän siirtymävaiheeseen. Ohjelmassa käydään läpi muuttuneita ravitsemustarpeita, tunteensäätelytaitoja sekä elämässä selviytymisen taitoja. Jokainen urheilija kohdataan yksilönä ja hänelle suunnitellaan juuri hänen tarpeittensa mukainen tuki. Uskomme, että monet ongelmat ovat estettävissä ja voitettavissa, kun niihin tarjotaan tukea ja ratkaisuja jo varhaisessa vaiheessa. Kerromme projektistamme lisää syksyn 2017 aikana.


Syysterveisin,

Pia Charpentier