perjantai 6. lokakuuta 2017

Syömishäiriöhoidon tavoiteloukut

Syömishäiriöiden hoidossa on tärkeää tehdä suunnitelmia siitä, kuinka hoidossa edetään. Näin hoito-ote pysyy tavoitteellisena ja edistymisen seuraaminen on helpompaa. Tavoitteiden saavuttaminen onnistuu tavallisesti parhaiten, kun ne tehdään yhteistyössä sairastuneen kanssa. Toisinaan kuitenkin sairauden ollessa akuutissa vaiheessa ja hallitessa mieltä, hoitotaho voi joutua asettamaan tavoitteita, joista syömishäiriöön sairastunut ei välttämättä ole samaa mieltä tai jotka tuntuvat hänestä pelottavilta.

Tavoitteiden asettaminen onkin haastavaa, sillä niissä voi piillä yllättäviä ansoja. Toisinaan nimittäin yhdessä sovitut, toipuvan itse tai hoitotahon asettamat tavoitteet voivat kääntyä toipumisen esteeksi tai ainakin hidasteeksi. Kyse on silloin tavoiteloukusta. Alkujaan hyvällä tarkoituksella asetettu tavoite ei silloin enää kohtaakaan tämän hetken tarpeita, mutta sairastuneen mieli jumittuu siihen ja eikä millään osaa päästää irti.



Eräs tällainen tavoiteloukku voi olla tavoitepaino. Olen kohdannut useita syömishäiriöön sairastuneita, joille hoitotaho on asettanut tavoitepainon, jonka saavuttamisesta on tehty hoidon keskipiste. ”Sitten kun painosi on tämä, niin saat urheilla, osastohoito voidaan päättää, voit palata kouluun jne.” Tavoitepainon asettaminen hoidon keskiöön on kuitenkin ongelmallista siksi, että painoon sidottu toipumisen taso ei kerro juuri mitään todellisesta toipumisesta. Se voi myös johtaa siihen, että syömishäiriöön sairastunut ”syö” itsensä ulos hoidon piiristä ja suorittaa vaaditut asiat mekaanisesti ilman, että mielen sisällä tapahtuu aitoa muutosta. Tavoitepaino on myös voitu asettaa esimerkiksi kasvavalle nuorelle. Tavoitepainon saanut 13-vuotias voi muistaa kyseisen lukeman vielä 20-vuotiaanakin ja pitää sitä edelleen pätevänä – tavoitepainosta on muodostunut mielessä raja, jota ei saa ylittää.

Toinen tavoiteloukku voi olla hoitotahon tekemä ”lupaus”, että syömishäiriön kanssa taisteleva voi pitää syömishäiriön osana elämäänsä, kunhan pystyy pitämään tilanteen hallinnassa. Toisinaan erityisesti osastohoidossa saatetaan tähdätä tilanteeseen, jossa toipuva pärjää jotenkuten. Tällöin katsotaan, että hoito voidaan lopettaa esimerkiksi heti hengenvaaran väistyttyä. Harvoin kyse on siitä, että täydelliseen toipumiseen ei edes tähdättäisi, mutta syömishäiriö saa sairastuneen helposti ajattelemaan, että kyse on lupauksesta pitää sairaus osana elämää. Tällaiseen toipumisen tasoon tähtääminen voi johtaa helposti sairauden turhaan pitkittymiseen tai parhaassakin tapauksessa vähintäänkin lisätä riskiä voinnin romahtamiseen hankalan elämäntilanteen osuessa kohdalle.

Myös ateriasuunnitelma voi muodostaa joskus tavoiteloukun. Syömishäiriöiden hoidossa ateriasuunnitelman tarkoitus on turvata riittävä energiansaanti ja luoda turvaa toipuvalle. Ateriasuunnitelma auttaa toipuvaa luottamaan siihen, että hoitotaho toimii yhtenäisesti – kukaan ei annostele ruokia mielensä mukaan ajatuksella ”kyllä tuon pitää vielä vähän enemmän syödä”. Myös hoitotaho voi rauhassa luottaa siihen, että syöty ruokamäärä edesauttaa sairastuneen kehon toipumista. Ateriasuunnitelman haaste on kuitenkin siinä, että mieli voi kääntää sen jälleen ehdottomaksi syömisen ylärajaksi, vaikka todellisuudessa ateriasuunnitelma määrittää useimmiten ravitsemuksen minimitason, varsinkin alipainoisilla potilailla.

Erityisen ongelmallisia mielestäni ovat sellaiset ateriasuunnitelmat, joihin on merkitty tarkat kalorimäärät. Silloin saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa sairastunut esimerkiksi puolittelee iltapalan leipäpalasia, jotta päivän energiansaanti ei ylittäisi kalorirajaa. Toisaalta korkeampienergisiä ruokia ei uskalleta ikinä syödä, koska ne voisivat lohkaista liian ison osan päivän energiatavoitteesta, jolloin muilla aterioilla ei enää toipuvan mielestä saisi syödä juuri mitään. Toki myös fiksummin koostetut ateriasuunnitelmat voivat muodostaa loukun – sairastuneen mieli juuttuu helposti turvallisiksi kokemiinsa rutiineihin. Siksi ateriasuunnitelman tulisi väljentyä hoidon ja toipumisen edetessä asteittain. Hoidossa olisi hyvä edetä tilanteeseen, jossa toipuva voi luopua ateriasuunnitelmasta kokonaan siten, että hän saa kuitenkin vielä tukea ammattilaisilta.

Tavoiteloukut muodostuvat usein hyvän tarkoituksen ja syömishäiriöille tyypillisen mustavalkoisen ajattelun yhteentörmäyksissä. Tavoitteiden asettamisessa olisikin hyvä aina muistaa kokonaisvaltaisuus sekä ihmisen jatkuva kehittyminen ja muuttuminen. Koska syömishäiriöstä toipuminen kestää usein kauan, on tärkeää pitää mielessä, että esimerkiksi 13-vuotiaana asetetut tavoitteet pitää tarkistaa säännöllisesti. On hyvä tehdä selväksi, että tavoitteet muuttuvat ajan ja paranemisen myötä, jotta sairastunut ei luulisi niiden olevat relevantteja vielä 20-vuotiaanakin.

Tavoitteiden merkitystä on tärkeää pohtia aina kokonaistilanteen näkökulmasta. Ajattelen, että tavoitteiden ei pitäisi ylläpitää liikaa suorituskeskeistä näkökulmaa. Suorituskeskeisyyttä saattaa lisätä se, jos tavoitteen saavuttamista edistetään liikaa ”porkkanoilla”, joilla ei ole juurikaan kytköstä tavoitteeseen tai jos yksittäinen tavoite sidotaan suuriin linjauksiin hoidossa. Hyvä esimerkki tällaisesta tavoiteporkkanasta voisi olla esimerkiksi se, että toipuvalle luvataan liikkumisluvat, kun hän on maistanut esimerkiksi palan suklaata.

Tavoitteiden merkityksen pohtiminen hyvän elämän näkökulmasta on usein pitkäjänteisyyttä vaativaa, mutta se on kuitenkin hyödyllisempää kuin esimerkiksi saavutettavien ulkoisten etuuksien kaupittelu. Toki ulkoisia motivaatiotekijöitäkin välillä tarvitaan, mutta ne eivät saisi liikaa ohjata hoitoa. Keskeisempää on, että toipuva oppii huomaamaan, että syömishäiriöstä luopuminen on turvallista ja mahdollistaa onnellisemman ja useampia hienoja mahdollisuuksia eteen tuovan elämän.

Millaisia tavoiteloukkuja sinä olet kohdannut? Entä miten tavoiteloukut voisi mielestäsi välttää? Entä voiko hoitotaho jumittua tavoiteloukkuihin? Millaisia ne ovat?


Terveisin,

Venla Eronen

perjantai 15. syyskuuta 2017

Urheilijat ja syömishäiriöt – mitä tapahtuu urheilu-uran jälkeen?

Syömishäiriöiden on jo pitkään tiedetty vaivaavan urheilijoita sekä harrastelu- että kilpatasolla. Urheiluanoreksia ja kilpailuja edeltäneen painonpudotuksen jälkeinen ahminta on ollut pitkään tiedossa ja siitä on puhuttu melko paljon. Urheilu-uran jälkeen ilmenevät syömisvaikeudet ovat kuitenkin olleet esillä selvästi vähemmän.

Syömishäiriökeskuksen terapiayksikössä on vuosien varrella havaittu, että urheilijat saattavat löytää itsensä melko eksyksistä urheilu-uran jälkeen. Kun lapsuudesta saakka elämää hallinnut harjoittelu jää pois ja pitäisi asettua elämään ilman ammattimaista harjoittelua, monille tulee yllätyksenä, kuinka suuri elämänmuutos onkaan kyseessä.

Entinen urheilija saattaa huomata, että sopivia ruokamääriä voi olla vaikeaa hahmottaa liikunnan vähentyessä. Toisille tämä aiheuttaa suuren huolen lihomisesta ja saattaa jopa johtaa syömisongelmiin, jotka voivat puolestaan johtaa syömishäiriöihin. Toisilla ilmenee myös hankaluuksia hahmottaa yleistä elämänhallintaa, jolloin omien asioiden hoitaminen saattaa tuottaa yllättäviä vaikeuksia. Joukkueurheilija puolestaan saattaa huomata, että hänen on vaikea löytää puheenaiheita oman lajin ulkopuolelta, joten uusien sosiaalisten suhteiden luominen voi tuntua haastavalta.

Syömishäiriökeskuksessa on havaittu urheilijoiden valmennuksesta puuttuvan urheilun jälkeiseen elämänvaiheeseen siirtymiseen valmistautuminen. Joskus näyttää jopa siltä, että urheilija jää ikään kuin heitteille lopettaessaan uransa. Uran aikana hänellä on ollut aina joku, jonka puoleen kääntyä ja joka on auttanut häntä selviytymään urheiluun liittyvistä haasteista. Yhtäkkiä hänen onkin selviydyttävä kaikesta ilman tukea.

Olemme kaikki nähneet traagisia esimerkkejä siitä, kuinka juhlittu urheilija on täysin menettänyt elämänhallintansa uransa jälkeen ja joutunut suuriin vaikeuksiin. Joskus jopa menettänyt henkensä. Heistä kirjoitetaan lehdissä ihmetellen ja säälitellen näkemättä, että he ovat ehkä joutuneet täysin kohtuuttomaan tilanteeseen urheilu-uransa loputtua. Eritysesti jos loppumiseen on liittynyt skandaali, loukkaantuminen tai muu äkillinen käänne.

Urheilijoihin on suuri houkutus kohdistaa epärealistisia odotuksia. Uran huipulla heitä pidetään kansallissankareina. Kun he ovat kerran yltäneet lähes yli-ihmismäisiin suorituksiin urheiluareenalla, eihän heillä voi olla heikkouksia. Heidän pitäisi pystyä selviytymään kaikesta. Mutta entä uran jälkeen? Saako olla heikko? Saako pyytää apua?

Syömishäiriökeskuksessa nähdään, että urheilijat joutuvat suuren ja usein vaikean elämänmuutoksen eteen lopettaessaan uransa. Ja usein he ovat tähän valmistautumattomia. Oli loppuminen sitten kunniakas tai ei, äkillinen tai harkittu, siirtymävaiheessa olisi hyvä olla mahdollisuus tukeen, ohjaukseen ja valmennukseen. Urheilijoilla on usein mahtavat varastot voimavaroja, joiden ottaminen käyttöön siviilielämässä hyödyttää heitä niin työ- kuin yksityiselämässäkin. Aina ei kuitenkaan ole automaattisesti selvää, kuinka voimavarat voisi kanavoida uudessa elämänvaiheessa.

Tarjoamalla siirtymävaiheessa urheilijalle tukea, voidaan saada muutoksesta hedelmällinen ja mahdollisimman kivuton.  Koska Syömishäiriökeskuksessa on havaittu tällaisen palvelun puuttuvan, olemme päättäneet aloittaa tämän syksyn aikana uuden projektin, jonka puitteissa haluamme tarjota uraansa lopetteleville urheilijoille apua ura- ja siviilielämän siirtymävaiheeseen. Ohjelmassa käydään läpi muuttuneita ravitsemustarpeita, tunteensäätelytaitoja sekä elämässä selviytymisen taitoja. Jokainen urheilija kohdataan yksilönä ja hänelle suunnitellaan juuri hänen tarpeittensa mukainen tuki. Uskomme, että monet ongelmat ovat estettävissä ja voitettavissa, kun niihin tarjotaan tukea ja ratkaisuja jo varhaisessa vaiheessa. Kerromme projektistamme lisää syksyn 2017 aikana.


Syysterveisin,

Pia Charpentier

perjantai 1. syyskuuta 2017

Kun omat siivet kantavat, on aika lentää pesästä

Tiedättekö mitkä ovat hienoimpia hetkiä Syömishäiriökeskuksessa työskennellessä? No se hetki, kun saa lähettää syömishäiriöstä jo niin pitkälle toipuneen maailmalle, että terve pohja kantaa ja lentäminen omien siipien varassa onnistuu. Usein nuo hetket ovat haikeita, mutta onnellisia. Halataan, rutistetaan ja sanotaan ääneen ”viimeiset” kannustukset. Tippakin saattaa tulla linssiin. Vitsaillaan myös ehkä hieman, että ei haluta enää ikinä kohdata.



Omaan elämään siirryttäessä mieleen voi tulla monenlaisia ajatuksia ja tunteet voivat vaihdella. Into ja jännitys, vapauden tunne ja ilo, mutta myös epävarmuus ja pelko voivat välkkyä mielessä. Ihanaa, viimeinkin elämä alkaa! Tätä olen odottanut. Pärjäänköhän? Mitä, jos ikävä iskee? Kaikki nämä ovat varsin tavallisia tuntemuksia ja ajatuksia. On luonnollista, että muutos mietityttää. Uuden edessä ihminen on astumassa osittain tuntemattomaan.

Onneksi Syömishäiriökeskuksen osastohoidossa muutos tulee pikkuhiljaa – hoito ei pääty kuin seinään yllättäen. Hoidon keskivaiheilla ja loppupuolella, kuntoutusvaiheessa, pääpaino on oman vastuun lisäämisessä, omien siipien kokeilemisessa osaston ulkopuolella ja monesti jo aivan muissa asioissa kuin syömisessä. Stressinhallinta, omien voimavarojen tunnistaminen, sosiaaliset suhteet ja elämän sisältö voivat olla esimerkiksi näitä muita asioita.

Mitä siihen vaaditaan, että pesästä voi lentää? Tätä meiltä usein kysytään. Onko se paino se mittari, mikä hetken ratkaisee? Vai onko se syömiskäyttäytyminen? Vai kenties jotain muuta? Syömishäiriökeskuksen hoito tähtää kokonaisvaltaisen parantumisen mahdollistamiseen. Syömishäiriökeskuksen hoidon aikana aloitetaan prosessi, joka johtaa myös ajatuksissa tapahtuviin muutoksiin ja toimintakyvyn laaja-alaiseen vahvistumiseen, joilla on mielestämme keskeinen rooli hyvän elämän pohjana ilman syömishäiriötä. Tällöin terveet ajatukset ohjaavat toimintaa ja synkeät sairauden ajatukset esiintyvät enää mielen sisällä - ottamatta valtaa käytännön tasolla. Prosessi jatkuu vielä hoidon päätyttyä esimerkiksi terapiassa.

Ei ole kuitenkaan täysin tavatonta, että pieniä notkahduksia saattaa vielä tulla vastaan hoidon päätyttyä. Yleensä kuitenkin riittävän pitkä hoito on auttanut toipuvaa tunnistamaan vaaran merkkejä ja löytämään keinot selvitä notkahduksista. Voimansa löytänyt terve ajattelu auttaa näkemään ongelmatilanteisiin aidosti hyviä ratkaisuja, jotka eivät aiheuta ongelmia pitkälläkään tähtäimellä. Ympärivuorokautisen hoidon jälkeen asukkaallamme on käytössään jo paljon ”hyvän elämän” avaimia ja keinoja selvitä vaikeista tilanteista.

Paranemismotivaatiota käsittelevän kirjoituksen yhteydessä Omenatuvan lukija Nyytin äiti toi esille kommentissaan, että toipumisessa vaikeinta ei ole muutoksen tekeminen, vaan tehtyjen muutosten ylläpito. En osaa sanoa, onko muutoksen ylläpito vaikein vaihe vai ei, mutta ainakin se on tärkeä. Siksi omaan elämään siirtyminen tulee tapahtua siinä vaiheessa, kun ihminen osaa hankalissa tilanteissa turvautua terveyttä tukeviin ratkaisuihin ja ylläpitää niiden avulla muutosta.

Muutoksen ylläpito vaatii hoidon päättymisen jälkeen vielä keskittymistä ja opittujen asioiden soveltamisen harjoittelua.  Kun oma elämä alkaa kantaa tukevasti, siirtyy ylläpitäminen tiedostamattomalle tasolle ja automatisoituu. Näin ihmisen ei tarvitse enää ajatella, että on ”syömishäiriöinen”. Syömishäiriö sen sijaan jäsentyy osaksi omaa elämäntarinaa – osaksi menneisyyttä. Tulevaisuus on jotain täysin muuta.


Terveisin,

Venla Eronen

P.S Kiitos kaikille entisille asukkaillemme, jotka meitä aina välillä muistatte korteilla tai viesteillä. On aina ilahduttavaa kuulla, että omat siivet kantavat. Vaikka emme enää halua teitä ”hoivata”, muistamme teidät kyllä suurella lämmöllä  :)

perjantai 18. elokuuta 2017

Syömishäiriöt puhututtavat – Kysymykset, joihin on vaikea vastata

Huomaan usein uusia ihmisiä kohdatessani, että syömishäiriöt puhututtavat, ihmetyttävät ja kiinnostavat ihmisiä ilmiönä. Moni kysyjä sanoo, että ei oikeastaan tiedä syömishäiriöstä juuri mitään, mutta on joskus ehkä kohdannut jonkun, joka on sairastunut syömishäiriöön. Kyselijöiden runsaus viestii minulle, että syömishäiriöt tiedostetaan jollain tasolla nykypäivänä, mutta niitä ei edelleenkään juuri ymmärretä. Syömishäiriöiden ympärillä leijuu utumainen pilvi, mikä pitää sisällään ymmärtämättömyyttä, väärinymmärrystä ja mystiikkaa.



Olen myös huomannut, että vaikka olenkin työskennellyt jo melko kauan syömishäiriöiden parissa tavalla tai toisella, en osaa vastata moniinkaan kysymyksiin. Luulen osaavani, mutta sitten huomaan, että vastaukseni jäävät kuitenkin puolivillaisiksi. Tämä johtunee siitä, että syömishäiriöt ovat vaikeita sairauksia osittain juuri siksi, että monesti selkeitä vastauksia ei ole. Syömishäiriön muotoja on yhtä monta kuin sairastunuttakin ja toipumisen tarinatkin ovat aina yksilöllisiä.

Esimerkiksi sairauden syihin vastaaminen on ollut minulle yllättävän haastavaa. Olisi helppo heittää, että syömishäiriö johtuu siitä ja tuosta, mutta todellisuudessa sairauden syiden ymmärtäminen ei ole niin yksioikoista. Sairastuneella voi olla jokin selkeä elämäntapahtuma, mikä on osaltaan johtanut sairastumiseen, mutta tapahtuma ei kuitenkaan yksin selitä, miksi ihminen reagoi siihen juuri syömishäiriöllä. Yhtä usein ihmisen elämäntarinaa tarkasteltaessa, mitään selkeää osoitettavaa syytä ei löydy. Vastauksena monen asian summa puolestaan tuntuu jättävän kysyjän tiedon nälkään, sillä monien asioiden yhdistäminen mielessä sairauteen johtavaksi ei ole helppoa. Yksi suosimani vastaus sairauden syihin on nykyään se, että syömishäiriö on oire jollekin muulle ongelmalle, jota sairastunut ei ole pystynyt kestämään tai muutoin selvittämään.

Toinen vaikea kysymys minulle on ollut median ja länsimaalaisen kulttuurin rooli syömishäiriöiden yhteydessä. Intuitiivinen vastaukseni kysyjille on, että syömishäiriö ei johdu mediasta ja länsimaisesta kulttuurista, vaikka tiedänkin, että vastaus on osittain harhaanjohtava. Syy miksi en halua painottaa niiden roolia on se, että en halua antaa kuvaa syömishäiriöistä pinnallisina ja ulkonäkökeskeisinä sairauksina. Tiedostan kuitenkin, että median viestinnällä ja länsimaalaisilla kauneusihanteilla on lusikkansa sopassa, mutta haluan viestittää kysyjille, että yksilöllisellä tasolla syömishäiriö on aina paljon monimutkaisempi sairaus.

On kuitenkin sanomatta selvää, että toipumisen tiellä jatkuvasti joka suunnasta kimpoilevat kauneusihanteet, eivät helpota kenenkään taivalta. Siksi toivonkin, että media ja yhteiskuntamme kantaisivat myös vastuunsa. Esimerkiksi laihduttamisvinkkien jakaminen syömishäiriöistä puhuttaessa on mielestäni vastuutonta. Medialla voi kuitenkin olla arvokas rooli ymmärryksen lisäämisessä, joten toivoisin näkeväni yhä enemmän sellaista viestintää, mikä ennalta ehkäisee syömishäiriöitä ja auttaa ymmärtämään sairauden todellista luonnetta. Median viestinnässä tulisi näkyä, että syömishäiriöissä ei ole mitään kadehdittavaa, eikä upea tai hoikka ulkokuori ole mikään tae onnellisuudesta.

Kolmas vaikea kysymys on mielestäni, voiko syömishäiriöstä parantua kokonaan. Minusta tuntuu, että usein kysyjällä on jo valmiiksi ennakko-oletus, että ei voi – kerran anorektikko, aina anorektikko jne. Minulle on joskus jopa loukkaannuttu, kun olen vastannut, että kyllä syömishäiriöstä voi parantua kokonaan. En täysin ymmärrä, miksi vastaukseni aiheutti suuttumusta. Minun järkeni mukaan vastaukseni oli lohdullinen. Toiselle se ei sitä kuitenkaan ollut.

Kysymykseen vastaaminen on mahdollisesti siksi vaikeaa, että parantumisen määritelmät eivät ole yhtenäisiä. Monet parantumisen määritelmät ottavat huomioon fyysiset muutokset sekä käyttäytymisessä tapahtuvat muutokset. Paino korjaantuu (erityisesti anoreksiassa), näkyvät oireet jäävät pois ja ruokailutottumukset normalisoituvat. Ihminen on saanut ehkä tämän jälkeen terveen paperit, mutta kun romahdus on tapahtunut, on ihmisellä mennyt usko täydellisen parantumisen mahdollisuuteen. Ongelmana on kuitenkin ollut ehkä se, että ajattelussa tapahtuvaa muutosta ei ollut ehtinyt tapahtua ennen, kuin ihminen oli määritelty parantuneeksi.

Ajattelussa tapahtuva muutos onkin huonommin määritelty parantumisen määritelmissä. Väittäisin, että juuri ajatusten sisältö on se, mikä lopulta ratkaisee, onko parantuminen todella tapahtunut. Minäkuva on muuttunut positiivisemmaksi, tunteita on helpompi kuunnella ja käsitellä eikä negatiivinen ja pelkojen värittämä ajattelu enää hallitse elämää. Tässäkin on kuitenkin oma kommervenkkinsa. Jos esimerkiksi anoreksiasta toipunut joskus ajattelee kehostaan negatiivisesti tai bulimiasta toipunut huomaa ajattelevansa lenkille lähtöä herkuttelun jälkeen, niin tarkoittaako se, että täydellinen parantuminen ei ole tapahtunut. Odotammeko kenties parantuneilta jotain sellaista vahvuutta ja täydellisyyttä, mikä on paljon vaadittu myös heiltä, jotka eivät ole koskaan sairastaneet syömishäiriötä?

Muistammeko, että loppujen lopuksi ulkonäköhän oli vain osa syömishäiriötä? Yksi ajatuslipsahdus ulkonäkökeskeiseen maailmaan ei vielä tee kenestäkään täysin parantumatonta. Kun elämämme yhteiskunnassa, jossa lähes kaikki ympärillä riemuitsevat jo yhdestä pudotetusta kilosta, mielestäni olisi kohtuutonta olettaa, että syömishäiriöstä toipunut ei koskaan enää kohtaisi sellaisia ajatuksia. Keskeisempää onkin tarkastella, kuinka usein näitä ajatuksia on ja millaisen otteen ajatukset ihmisestä saavat. Tältä pohjalta sanoisin, että olen kohdannut useita ihmisiä, jotka ovat parantuneet täysin. Ajatukset ovat muuttuneet positiivisemmiksi ja syömishäiriö ei enää ota valtaa vaikeina hetkinä, vaan ihminen on oppinut hyödyntämään terveitä keinoja ahdistuksesta selvitäkseen.

Vaikeita kysymyksiä on toki enemmänkin, mutta tässä oli muutama kysymys, joihin minun on ollut vaikea vastata. Millaisia vaikeita kysymyksiä sinä olet kohdannut? Entä miten vastaisit kysymyksiin, jotka minä olen kohdannut?


Terveisin,

Venla Eronen





perjantai 4. elokuuta 2017

Kun et taaskaan osannut sanoa ei

Kerron yhden esimerkin omasta elämästäni, jonka muistan kirkkaasti kuin eilisen päivän, vaikka asia tapahtui lapsuudessani. Oli kaunis talvi-sunnuntai. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Lasketteluun sää oli mitä mainioin. Olin vasta ala-asteella, mutta olin jo aika hyvä laskettelemaan, sillä olinhan tehnyt sitä pieneen ikääni nähden jo melko kauan. Hissijonossa tuntematon mies kysyi minulta, haluaisinko osallistua ilmaiseen laskettelukouluun, joka alkaisi 5 minuutin kuluttua. Minua ujostutti paljon, kun tuntematon puhui minulle. Sain siinä jotenkin kuiskattua ”ihan sama”.

Viiden minuutin päästä olinkin sitten jo mukana tuossa laskettelukoulussa. Ja kappas, kohta aurasinkin ohjaajan jalkojen välissä, kuten monet muutkin lapset muiden ohjaajien. Jostain syystä en saanut sanottua vielä siinäkään hetkessä ”ei” ja että ”hei, mä osaan tän jo, mä voisin enemminkin opetella pujottelutekniikkaa ihan kunnolla”.

Niin siinä kävi, että uskalluksen puute sanoa ”ei”, johti siihen, että iso osa hyvästä laskettelupäivästä valui hukkaan. Harmitti vietävästi, sillä en ehtinyt syöksyä upeita metsäreittejä auringon paistaessa lumisten puiden lomasta. En ehtinyt harjoitella hyppyrihyppyjä, enkä ehtinyt tekemään juuri mitään muutakaan mitä olisin halunnut tuona laskettelupäivänä tehdä.

Kuulostaako tutulta? Olisit halunnut sanoa ”ei”, mutta sanoit ”ihan sama” tai ehkä jopa ”kyllä”. Halusit miellyttää toista. Sivuutit tarpeesi tai mielipiteesi ja toimit niin kuin oletit toisen sinun haluavan toimia. Jälkikäteen harmittelit mielessäsi miksi menit niin taas tekemään.



Syömishäiriöiden yhteydessä omat tarpeet tulevat usein helposti sivuutettua. Joillakin kohtaamistani syömishäiriöön sairastuneista ”ei” jää sanomatta päivittäin. Monet asiat voivat olla ihan pieniä ja arkisia, mutta kun niistä ei koskaan kieltäydy, niin ei:n sanomisen vaikeudesta tulee todellinen itseä kuormittava tekijä. Ihmisestä tulee helposti ikään kuin kynnysmatto, jonka tarpeita on helppo polkea. Ikävä kyllä, joskus ”ei” jää sanomatta myös niissä isommissa asioissa, jolloin ihminen ajautuu todella vaikeisiin tai vakaviin tilanteisiin, joiden aiheuttamaa takkaa joutuukin sitten selvittelemään vuosia.

Monista ei:n sanominen saattaa tuntua pahimmalta mitä voi tehdä, suurelta loukkaukselta toista kohtaan. Se voi tuntua hävettävältä itsekkyydeltä. Todellisuudessa ei:n sanominen ei ole itsekkyyttä. Sen sanominen ei tarkoita sitä, että koskaan ei voisi tehdä kompromisseja. Eikä ei:n sanominen automaattisesti loukkaa toisia ihmisiä. ”Ei” on joskus tarpeellinen viesti itsensä arvostamisesta. Se suojelee monesti myös itseä vaarallisilta tilanteilta. Se vähentää mahdollisuuksia joutua hyväksi käytetyksi niin koulussa, töissä kuin muissakin sosiaalisissa tilanteissa.

”Ihan sama” on mielestäni usein samaan lopputulokseen johtava vastaus kuin ”kyllä”. Se viestittää epävarmuutta, mutta jättää tilanteen elämään siten, että toinen helposti määrittelee mitä tehdään tai miten toimitaan. Joskus toki voi olla niinkin, että ei oikein itsekään tiedä mitä haluaa. Silloin ”ihan sama” voi tuntua hyvältä vastaukselta. Ja kyllähän niin voi vastatakin, mutta on hyvä huomata, että mielensä saa muuttaa. Omassa esimerkissäni olisi ollut täysin oikeutettua muuttaa mieltä, kun laskettelukoulun luonne selvisi. Olisin voinut kertoa, että kyseinen laskettelukoulu ei ollut minulle tarpeen. Se olisi ollut myös reilua ohjaajaa kohtaan, sillä ehkäpä hän olisi osannut sitten ehdottaa minulle enemmän osaamistani vastaavaa laskettelukoulua tai tarjota ilmaista laskettelukoulua enemmän sitä tarvitsevalle.

Miten sitten voi oppia sanomaan ”ei”? Ensimmäiseksi ohjeeksi sanoisin, että toisen reaktioita ei tarvitse pelätä. Pelko on usein turhaa. Toinen ei automaattisesti suutu tai ala vihata sinua vain siksi, että kieltäydyt jostain. Et myöskään ole vastuussa toisen tunteista omiesi kustannuksella. Tarve miellyttää aina muita käy ihmiselle itselleen raskaaksi ja se näkyy helposti muille. Muista, että itseluottamuksesi kehittyminen ei pitäisi olla riippuvainen toisen miellyttämisestä. Itseluottamus kehittyy paremmin, kun kunnioitat itseäsi. Silloin sinuakin kunnioitetaan enemmän ja sinun on helpompi kunnioittaa aidosti toisia.

Huomaathan myös, että ei:n sanominen ei ole synonyymi itsekkyydelle. Mielestäni itsekkyyttä on enemmän se, että sanoo aina ”kyllä”. Toiselle voi tulla pidemmän päälle tunne, että hän on vastuussa sinusta, viihtymisestäsi ja tunteistasi, sillä se näkyy melko usein ulospäin, jos et oikeasti olisi halunnut sanoa ”kyllä”.

Voit myös perustella vastauksesi. Voit esimerkiksi kertoa toiselle, että lähtisit mielelläsi tekemään jotain mihin toinen on sinut kutsunut, mutta sinulla on jo sovittu muuta. Voit myös tehdä vastaehdotuksen, kuten ”sopisiko sinulle ylihuomenna?”. Ihmisillä on kyllä taipumusta ymmärtää ja hyväksyä vastauksesi. Jos taas et aina tiedä mitä todella haluat, voit myös sanoa, että haluat miettiä hetken. On täysin hyväksyttävää kuulostella omia halujaan ja toiveitaan hetki, ennen myöntävän tai kielteisen vastauksen antamista. Lupaa kuitenkin palata asiaan heti kun tiedät.

Itseni kohdalla hukkaan valunut laskettelupäivä antoi hyvän opetuksen. Muistan sen usein niinä hetkinä, kun ajattelen, että en kehtaa sanoa ”ei”. Se muistuttaa minua vieläkin, että oman mielipiteen muodostamiseen voi käyttää hetken. Kokemus kuiskailee takaraivossani joka kerta, kun meinaan sanoa ”ihan sama”, vaikka tietäisin mitä haluan. Se muistuttaa myös siitä, että voin muuttaa mieltäni. Kokemus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että ei:n sanominen olisi aina minulle helppoa. Usein se kuitenkin rohkaisee kuuntelemaan itseäni ja arvostamaan omia tarpeitani.

Toivoisinkin jokaiselle lukijalle rohkeutta kuulostella itseään ja omia tarpeitaan. Loppujen lopuksi siinä on kyse siitä, että itseään arvostaa. Itseään arvostamalla on myös lähempänä sitä, että voi aidosti arvostaa myös toista. Silloin toiseen pystyy luottamaan ja tietää, että jos itse ei jossain haluaisi olla mukana, on reilumpaa myös toista kohtaan sanoa se suoraan.

Uskalla siis sanoa ”Ei”!


Terveisin,

Venla Eronen


perjantai 21. heinäkuuta 2017

Kuka puhuu sisälläni? – Syömishäiriön ääni ja sen huomioiminen hoidossa

Syömishäiriötä sairastavat kertovat usein mielensä sisällä olevasta ”äänestä”, joka kritisoi, ahdistelee, painostaa ja pakottaa tekemään monen muotoista väkivaltaa itselle. Ääni on niin epämiellyttävä, että sen kuulumista pelätään ja sen vaientamiseksi tehdään mitä ikinä se vaatiikaan, hinnalla millä hyvänsä.



Äänen viesti vaikuttaa totuudelta, se satuttaa ja saa sairastuneen tuntemaan itsensä surkeimmaksi olioksi, joka tämän maan pintaa kuluttaa. Ääni voi toistaa lauseita, kuten ”sinusta ei ole mihinkään”, ”kaikki mitä teet, epäonnistuu ennemmin tai myöhemmin”, ”et ansaitse elää” ja niin edelleen. Ääni voi myös vaatia suorituksia, kuten pitkiä juoksulenkkejä – ja jos niitä ei tee, mielessä kaikuvat lauseet muuttuvat entistä musertavammiksi ja syyllistävämmiksi.

Usein sairastunut tietää jossain mielensä sopukassa, että ihan kaikki äänen sanomat asiat eivät voi olla totta. Kuitenkin se aiheuttaa niin voimakkaan tunnereaktion, että sitä on pakko kuunnella. Ääni vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin, toimintaan ja oloon. Tämän vuoksi se tuntuu todelta: kehon ja mielen voimakas tunnereaktio äänen sanomaan tekee siitä toden tuntuisen.

Syömishäiriön ääni aiheuttaa sairastuneessa usein ristiriitaisen olon. Järki sanoo, että lauseiden sisältö ei voi olla ainakaan kokonaan totta, mutta keho sanoo, että jotain kamalaa on tapahtumassa. Kehon ja mielen yhteissysteemi reagoi sanoihin samalla tavalla, kuin jos joku ulkopuolinen seisoisi vieressä huutamassa asiattomuuksia äänihuulet kireällä. Tuntuu siltä, kuin joku pahoinpitelisi henkisesti.

Sairastunut usein pohjimmiltaan ymmärtää, että äänet tulevat hänestä itsestään, mutta hän ei osaa pysäyttää niitä. Lisäksi monet ovat hieman epävarmoja siitä, että voiko ääniä edes noin vain leimata ”syömishäiriön höpinäksi” ja ohittaa olan kohautuksella – mitäs jos niissä piileekin totuuden siemen? Mitä jos äänet auttavatkin tsemppaamaan ja ilman niitä viimeinenkin yrittämisen tahto häviäisi? Ehkä pahoinpitelevä ääni kuitenkin jotenkin karulla tavalla auttaa? Tough love?

Vaikka ”syömishäiriön ääni” saattaakin tuntua jälleen yhdeltä syömishäiriöihin liittyvältä kummallisuudelta, on se tärkeää ottaa oireena tosissaan ja hoidossa yhdeksi työstämisen kohteeksi. Tutkimuksissa on havaittu, että syömishäiriön ääni on mm. yhteydessä laihuushäiriön uusiutumiseen. Myös äänen viestien henkisesti väkivaltaisen sisällön on havaittu olevan yhteydessä syömishäiriön vakavuuteen sekä laihuus- että ahmimishäiriössä. Kyseessä on siis oleellisesti sairauden kulkuun ja paranemiseen vaikuttava oire.

Koska puhutaan äänestä, on hyvä selkeästi erottaa toisistaan syömishäiriön ääni sekä psykoosisairauksiin liittyvä äänten kuuleminen. Syömishäiriön äänestä puhuttaessa ei ole kyseessä psykoottinen äänten kuuleminen, vaan pikemminkin negatiivinen sisäinen puhe. Se on normaali ilmiö, joka esiintyy kaikilla ihmisillä. Syömishäiriöissä tämä ilmiö saa kuitenkin niin voimakkaat mittasuhteet, että se alkaa haitallisessa määrin hallita sairastuneen mieltä.

Keskusteluissa usein kilpailevat syömishäiriön ääni, joka hallitsee sairastuneen mieltä, ja hoitavan henkilön ääni, joka sanoo vastakkaisia asioita. Tämä saattaa heikentää sairastuneen rohkeutta ottaa vastaan apua. Jos äänen puhetta ei oteta selkeästi esille ja suhtauduta siihen vakavasti, jää sairastunut yksin kamppailemaan sisältä ja ulkoa tulevien viestien ristiriitaisuuden keskelle. Ja kuten usein käy, yksinään selviytymään jätetty sairastunut joutuu tavallisesti tottelemaan sairauden ääntä, sillä sen kuuntelematta jättäminen aiheuttaa liian suuren takapotkun – ahdistuksen ja pahan olon voimistumisen.

Hoidossa sairauden ääni on hyvä ottaa selkeästi esille ja työstää sitä kuten muitakin syömishäiriön oireita. On tärkeää nähdä, että ääni on yleinen syömishäiriöoire, jota on tarpeen tarkastella ja tutkia yhdessä, hyväksyvässä ja uteliaassa hengessä hoitavan henkilön ja sairastuneen välisessä työskentelyssä.

Äänten kanssa voi työskennellä monella tavalla. Erityisesti kognitiivisessa psykoterapiassa on monenlaisia tähän soveltuvia menetelmiä. Yleisesti voisi todeta, että ensimmäinen askel on yhdessä todeta äänten (tai äänten kaltaisten tunkeutuvien ajatusten) olemassaolo ja keskustella niiden monenlaisesta merkityksestä. Joskus äänet voivat esimerkiksi tuntua väkivaltaisilta, joskus viettelevän houkuttelevilta ja niin edelleen. On hyvä käyttää reilusti aikaa ääniin tutustumiseen esimerkiksi kirjoittamalla ylös niiden sanomia lauseita erilaisissa tilanteissa. Kirjoittaminen auttaa ottamaan etäisyyttä ja tarkastelemaan viestejä objektiivisemmin.

Toinen askel on tarkastella äänen sanomia lauseita uusista perspektiiveistä. Esimerkiksi sen pohtiminen miltä tuntuisi kuulla, että rakas ihminen uskoisi itsestään äänten mainitsemia asioita, auttaa tarkastelemaan viestejä etäämmältä. Mitä toiselle voisi sanoa, joka kertoisi mielensä toistelevan tällaisia lauseita? Miten häntä voisi auttaa näkemään toisenlaisen todellisuuden?

Työskentelyn tavoitteena on saada syvällinen sisäinen tuntuma siihen, että lauseet ovat pohjimmiltaan merkityksettömiä sanajonoja, joita mieli on juuttunut syömishäiriön vaikutuksesta toistamaan. Vaikka ne tuntuvat tosilta, ne eivät sitä ole. Eikä niitä tarvitse uskoa eikä kuunnella – eikä varsinkaan toimia niiden mukaan. Vaikka tämä on helppoa tässä todeta, vaatii asian sisäistäminen tavallisesti paljon keskustelua. Ei riitä, että sairastunut ymmärtää asian älyllisesti. On tärkeää, että tieto uppoaa tunnetasolle saakka. Tämä usein vaatii kärsivällistä prosessointia, keskustelua ja kyseenalaistamista, johon on hyvä varata hoidossa kunnolla aikaa.

Tästä aiheesta voit lukea lisää englannin kielisestä artikkelista ”Scott, N, Hanstock TL, Thornton C: Dysfunctional self-talk associated with eating disorder severity and symptomatology. Journal of Eating Disorders 2014 2:14.”

Onko sinulla kokemuksia syömishäiriön äänestä? Millaiset asiat ovat auttaneet sinua vaimentamaan sitä?

Kesäisin terveisin,
Pia Charpentier


perjantai 7. heinäkuuta 2017

Syömishäiriöstä toipumisen tuoma onni on vapaudessa

Syömishäiriö rajoittaa paljon ihmisen mahdollisuuksia valita ja tehdä haluamiaan asioita. Rajoitteet tulevat usein kahdesta suunnasta. Syömishäiriö itsessään kieltää sairastuneelta monia asioita ja rajaa siten ihmistä pikkuhiljaa monien elämän osa-alueiden ulkopuolelle. Myös hoitotaho joutuu usein rajoittamaan sairastuneen toimintaa, koska syömishäiriö ottaa helposti vallan, kun valvova silmä välttää.

Syömishäiriön tuomista rajoitteista huolimatta, kohtaan usein työssäni sen, että syömishäiriön kanssa kamppaileva ei tiedä miksi toipuminen kannattaisi. Ajatus elämästä ilman syömishäiriötä voi tuntua tyhjältä. Mielessä pyörii ehkä ajatus siitä, että mitään uutta ei tule tilalle. Uskon, että tässä vaiheessa syömishäiriötä sairastava ei vielä pysty ajattelemaan toipumisen tuomia mahdollisuuksia eikä välttämättä luota siihenkään, että saisi taas tehdä haluamiaan asioita toivuttuaan. Tämän vuoksi ajattelenkin kirjoittaa hieman siitä onnesta, minkä toipuminen mahdollistaa.

Ajattelen, että syömishäiriöstä toipumisen tuoman onnen voi kiteyttää yhteen näkökulmaan. Kirjoitin aikaisemmin kuormittavasta pitäisi –ajattelusta. Sosiaalisessa mediassa yksi lukija toi esille, että onni muodostuu siitä, että saa tehdä asioita. Lukija totesi ”Saan seurustella. Saan käydä koulua. Saan harrastaa jne.” Hetken ajatusta mietittyäni, tulkitsin ”minä saan” –näkökulman vapaudeksi. ”Minä saan” on vapautta valita, vapautta toteuttaa itseään ja vapautta elää.



Vapaus kiteyttää sen, miksi syömishäiriöstä toipuminen kannattaa. Syömishäiriön poistuessa, ihminen on vapaa tekemään itse valintoja. Siksi haluaisinkin muistuttaa kaikkia toipumisen pelon kanssa kamppailevia, että kyllä niitä haluamiaan asioita todellakin saa tehdä, kun toipuu. Toki nuo halutut asiat saattavat muuttua ja usein muuttuvatkin paljon toipumisen edetessä.

Mitä kaikkea tuo vapaus tehdä asioita sitten voisi olla? Se on varmasti jokaiselle hieman eri asioita. Yhdelle vapaus kiteytyy siinä, että saa tuntea tunteita kaikessa kirjossaan. Toiselle siinä, että saa kohdata ihmisiä ilman syömishäiriön tuomia negatiivisia ajatuksia taustalla kiusaamassa. Kolmannelle vapaus muodostuu siitä, että saa kuunnella enemmän omia tarpeitaan. Yksi innostuu, kun saa taas liikkua hyvän olon vuoksi, ei pakon. Joku tuntee vapautta, kun saa syödä nauttien. Ihana määritelmä vapaudelle löytyy Sanna Wikströmin kirjoituksesta Hidasta elämää –blogissa. Sanna kirjoittaa:

"Minusta alkoi tuntua, että vapaus on sitä, etten juokse pelon teitä, seuraa uskomusten liikennemerkkejä, tuijota pakon aikataulua enkä laske suoritteiden kilometrejä. Vapaus on sitä, että tein tai olin missä tahansa, ymmärrän, että kaikki on koko ajan mahdollista. Aina on mahdollista ottaa ensimmäinen askel, tai viimeinen johonkin tiettyyn suuntaan, aina on mahdollista vaihtaa suunnitelmaa ja reittiä. Aina on mahdollista ottaa elämä vastaan niin ihmeellisenä kuin se on tullakseen, hetki hetkeltä, aina uudelleen.

Vapaus on sitä, että antaa elämälle mahdollisuuden yllättää."

Kuten aiemmin totesin, moni tuntuu pelkäävän sitä, että toipumisen myötä elämään ei tulekaan mitään uutta syömishäiriön tilalle. On tärkeää ymmärtää, että toipuminen ei ole sitä, että jää tyhjän päälle, vaikka toki monet tyhjyyden tunteen kanssa kamppailevatkin jossain vaiheessa toipumistaan. Toipumisen edetessä, pienin askelin kerrallaan silmät avautuvat ja nuo minä saan –mahdollisuudet tulevat näkyviksi ja vapaus todeksi. Elämälle uskaltaa antaa mahdollisuuden yllättää.

Vapauden tunne vahvistuu toipumisen edetessä. Uskallus kokeilla uutta lisääntyy ja siten elämään tulee sisältöä ikään kuin itsestään. Myös Sannan kuvaamien ensimmäisten tai viimeisten askeleiden valitsemisen vapaus vahvistuu. Silloin huomaa, että voi milloin vain vaihtaa suuntaa ja löytää uusia hyviä asioita elämään ja luopua niistä huonoista. Hieno piirre vapaudessa on myös se, että kun sitä kerran maistaa, sen viitoittamaa tietä haluaa jatkaa. Se tuntuu niin arvokkaalta, että syömishäiriölle ja sen tuomille rajoituksille ei halua enää antaa sijaa.

Uskalla siis antaa toipumiselle ja vapaudelle mahdollisuus! Se kannattaa. Lopulta huomaat kuinka ”sinä saat”. Millaisia asioita sinulle on mahdollistunut syömishäiriöstä toipumisen myötä? Millaisia asioita sinä saat nyt tehdä? Mitä vapaus sinulle on?

Terveisin,

Venla Eronen